Ei haukku haavaa tee

Sanotaan, että eläimet vaistoavat paranormaalit asiat meitä ihmisiä helpommin, jopa todennäköisemmin. Ehkäpä maailma on lemmikkiemme silmin jotain aivan muuta, kuin omat aikaan ja konkretiaan sidotut silmämme antavat ymmärtää. Eläimet elävät vaistojensa varassa, niillä ei ole mitään syytä kyseenalaistaa aistejaan, kun taas me ihmiset kyseenalaistamme helposti kaiken mikä menee ymmärryksemme ulkopuolelle.

Koirani, uljas, upea vahtikoirani ja ystäväni, varoitti minua hiljattain lapsuudenkodissani jostain. Tulimme hämärän laskeutuessa takaisin metsälenkiltä. Talvinen pakkaspäivä purppuraisine auringonlaskuineen oli tarjonnut puitteet mahtavalle, rentouttavalle kävelylle. Saavuimme lapsuudenkotini metsän varjostamaan pihaan, kun aurinko oli jo laskenut ja pimeys hiipi pihapiiriin kuin rosvo.

Koirani, joka aina tähän tuttuun, rakkaaseen paikkaan tullessaan juoksee jo portaille kauan ennen minua, pysytteli tällä kertaa jalkojeni juuressa. Katsoin pihatien päässä häämöttävää taloa. Oleskeluhuoneessa oli valot, talosta huokui rauhallista lämpöä. Yhtäkkiä koirani alkoi haukkua. Säpsähdin, sillä haukku alkoi niin arvaamatta. Katsoin koiraani, joka tuijotti taloa kohti silmät rävähtämättä ja matala murina nousi sen kurkusta.

Perheeni muitakin jäseniä pyyteettömästi rakastava koirani ei haukkuisi ikkunan läpi näkyviä tuttuja hahmoja. Kannustin koiraani kulkemaan kanssani lähemmäs rappusia, se eteni vuoroin haukkuen, vuoroin muristen, pysytellen tiivisti vierelläni. Tarpeeksi lähellä rappuja huomasin, ettei koiran katse ollut suuntautunut sisällä liikkuviin ihmisiin, vaan kuistiin ulko-oven edessä. Tunsin jännityksen nostavan päätään. Ulko-ovi on lähellä avainkaappia ja eteiseen on aikaisemminkin syttynyt valot itsestään (lue: Avain salaisuuteen ja Valo kesäyössä). En voinut olla pohtimatta näkikö tai vaistosiko koirani kuistilla jotain karmivaa, sinne kuulumatonta. Tähän elävien maailmaan kuulumatonta?

Pysähdyin lähelle rappuja ja seurasin koirani reaktiota. Se haukkui edelleen pelokkaana, varoittavasti.

Kunnes yhtäkkiä se lopetti. Sen asento muuttui ja se hypähti kuistille matalana nuuskimaan. Sen selkäkarvat olivat pystyssä, ja elekieli näytti varautuneelta. Astuin portaat sen luokse, mutta se ei tuntunut huomaavan. Seisoin hetken talvi-illan pimeydessä yrittäen ymmärtää koiraani ja sen alkukantaisia vaistoja. Kun raju vilunväristys kulki lävitseni, päätin siirtyä sisälle. Siellä koirani käyttäytyi jälleen normaalisti, ja paikalla olleet perheenjäseneni kyselivät minulta miksi se oli haukkunut.

Voisiko olla mahdollista, että koirani kohtasi sen saman selittämättömyyden, joka on koittanut kurkottaa puoleeni lapsuudenkodissani? Mieleeni muistui myös eräs toinen erikoinen selittämättömyys, joka koirani kanssa on käynyt, mutta se on jo toinen tarina - palaan siihen vielä.

Tuona iltana lapsuudenkotini pimenevällä pihamaalla koirani vaistot sanoivat taistele, puolusta tai pakene.

Haukku ei haavaa tee, mutta minut se jätti sillä kertaa kylmäksi.