Pakanallinen pukki

Iloisena, punaposkisena ja nauravaisena taloon astuva, punaisiin pukeutunut joulupukki on nykyään hyvin eri kaltainen hahmo kuin aikoinaan. Satoja vuosia sitten suomalaiseen "pakanalliseen" joulunajan perinteeseen kuului vuohipukiksi pukeutuva mies, joka kierteli koteja pelotellen lapsia ja juoden sekä syöden tarjottuja antimia. Hänellä oli sarvet päässään, tuohinaamari ja nurinpäin käännetty turkki. Vuohipukkia pidettiin hedelmällisyyden symbolina. (Lähde: Wikipedia - Joulupukki)

Myöhemmin Suomessa kiertelivät myös nuuttipukkeina tai kekripukkeina tunnetut nuoret, jotka kiertelivät nuutinpäivänä 13. tammikuuta taljoihin pukeutuneina kerjäämässä joulun tähteitä kyläläisiltä.

Joulunaikaan ja talveen liittyy muitakin uskomuksia ja perinteitä. Lintuja ruokittiin talonpoikaisaikoina, jotta ne jättäisivät keväällä ja kesällä viljan rauhaan. Vielä sitäkin aikaisemmin uskottiin pikkulintujen olevan kuolleiden henkiä, jotka olivat liittyneet mukaan talven juhlaan elävien kanssa. Tästä syystä niillekin tuli tarjota ruokaa talvipakkasilla.

Vanha kansa jätti kynttilöitä palamaan navettaan yön yli, jotta ne suojaisivat, siunaisivat ja antaisivat turvaa ihmisille ja eläimille - joulun aikaan kun uskottiin henkien olevan läsnä. Joulupuuroa piti tarjota pihatontulle kiitokseksi siitä, että se piti pihapiiristä huolta ja joulukinkku oli perinteinen hedelmällisyyden ja sadonkorjuun Freyr-jumalan uhriruoka. (Lähde: Thuleian tupa - Jouluperinteet).

Vaikka kodeissa kiertelevä vuohipukki olikin lapsille pelottava kokemus, symboloi hedelmällisyyttä ja tarjosi varmasti hupia talon aikuisväelle, liittyy "pukkeihin" ihmiskunnan historiassa jotain kammottavampaa. "Vanhan testamentin aikoihin" nykyisen Israelin alueella palvottiin foinikialaista jumalaa, Moolokia. Moolokilla oli oinaan pää ja ihmisen ruumis, ja sen palvontamenoihin kuului ihmisuhrit, jopa lapsia uhrattiin Moolokin nimissä tulella. Palvontapaikan nimi oli Gehennom, ja se on toiminut helvetin esikuvana. Ei siis ihmekään, että Moolok on myöhemmin yhdistetty paholaiseen, ja se on nykyään monessa yhteydessä mainittu demoniseksi olennoksi. (Wikipedia - Moolok)

Kun siis tänään avaamme ovemme vieraille ja hyväntahtoisille joulupukeille, saamme olla kiitollisia, että vuoheksi pukeutuminen ei enää kuulu tapoihimme. Emmehän halua päästää ovesta sisälle samalla jotain ei-toivottua vierasta...

Hyvää joulunaikaa!

Ja hänet poltettakoon roviolla

Jokainen meistä tietää noitaoikeudenkäynneistä, joissa viattomia ihmisiä vastaan lietsottiin vihaa ja raivoa. Länsi- ja Keski-Euroopassa oikeudenkäyntiin jouduttuaan päätyi syytetty lähes poikkeuksetta hengestään - hänet joko tuomittiin noidaksi ja poltettiin roviolla, tai hänelle tehtiin testi, joka todisti hänen olevan joko syyllinen tai syytön. Yksi kuuluisimmista noitaoikeudenkäyntien metodeista oli heittää syytetty syvään jokeen tai järveen painot jaloissaan. Jos hän nousi pinnalle, oli hän syyllinen ja tuli hänet teloittaa. Mikäli syytetty jäi pohjaan ja hukkui, hänet julistettiin syyttömäksi ja hän ansaitsi tulla haudatuksi pyhälle maalle. Roviolla polttamisen ajatus oli samanlainen - uskottiin vain noitien selviytyvän tulesta ehjänä. Nykyihmisen korvaan tällainen metodi kuulostaa epäreilulta ja brutaalilta, mutta tosiasiassa näistä ajoista ei ole kulunut kuin syvä hengenveto ihmiskunnan historiassa, viime vuosisata on hyvä todiste muutamasta verisestä ja raa'asta vainosta menneisyydessämme.

Vaikka usko noitien ja magian olemassaoloon on ollut läsnä ihmiskunnan historian alkuhavinoista, syntyi vasta 1400-luvulla noitateoria, jonka mukaan noidat liittoutuivat paholaisen kanssa. Tavallista, kouluttamatonta ja sivistymätöntä kansaa pelotti erilaisuus ja oppineiden tekstit noidista ja heidän liitostaan itse paholaisen kanssa saivat kansan varuilleen. He raportoivat herkästi kylässään tai naapurissaan tapahtuvasta oudosta toiminnasta, toisinaan jopa pelkästään kateuden ajamina. Yleisesti noitavainoja selitetään kahdella eri linjauksella: hallinnon, politiikan ja oikeuslaitoksen kehittymisellä sekä taloudellisilla ja sosiaalisilla ristiriidoilla. Noitavainojen aikaan kuolleiden ihmisten määrää on mahdoton arvioida, mutta valehtelematta voidaan puhua kymmenistä tuhansista. Rankimmat noitavainot sijoittuivat Saksaan ja muualle Keski-Eurooppaan, mutta myös Ison-Britannian alueella ja Länsi-Euroopassa moni pääsi täysin syyttä hengestään. Pohjois-Amerikassa kuuluisin alue on Massachusettsin Salem ja Salemin noitaoikeudenkäynnit.

Suomessa noitavainot esiintyivät hieman hillitymmin, ja moni syytetty myös vapautettiin syytteistä. Kuolemantuomioita julistettiin yleensä vain niille, joiden tekojen, "noituuden", seurauksena oli tapahtunut kuolema. Suomessa suurin osa noituudesta syytetyistä oli miehiä, kun taas muualla Euroopassa miesten lukumäärä syytetyistä oli noin neljäsosan paikkeilla. (Lähde: Wikipedia - Noitavainot)

Ihminen, jonka hallusta löydettiin grimoire-teos, tuomittiin lähes poikkeuksetta kuolemantuomioon. Grimoiret sisälsivät maagisten rituaalien ohjeita ja yliluonnollisten olentojen, esimerkiksi demonien, hirviöiden tai enkelien, kuvauksia. Niissä oli rituaalimagian mukaisia, kaavamaisia ja vakiintuneita toimituksia, loitsuja ja ohjeita. Moni grimoire on säilynyt meidän päiviimme saakka, luultavasti siksi, että ne katsottiin noitaoikeudenkäyntien todistusaineistoksi ja jätettiin oikeudenkäyntien jälkeen luostarikirjastoihin. (lähde: Mysteria - selittämättömiä ihmeitä ja arvoituksellisia ilmiöitä, Genzmer & Hellenbrand, Parragon Books Ltd 2007)

Magia on myös jaettu kautta aikojen mustaan ja valkoiseen, jossa valkoisella magialla tarkoitetaan ihmisen hyväksi tehtyä taikuutta, parantamista ja toipumista, kun taas mustaa magiaa on käytetty ihmisen tuhoamiseen. Kaikenlainen magia aiheutti kammoa ihmiskunnassa noitavainojen aikaan, mutta musta magia oli sitä, jonka koettiin olevan yhteydessä itse piruun.

Aikaisemmassa blogitekstissäni Verivalkama kerroin "noitakokemuksesta", jonka tuttavani on kokenut. Tapahtumat muistuttivat kammottavasti, ja selittämättömästi, elokuvan the Blair Witch Project tapahtumia. Kyseinen metsä saa vieläkin selkääni kylmät väreet ja kauhuntunne sen läheisyydessä on välttämätön. Telttaretkeni sinne saa vielä toistaiseksi odotella.

Kun olin lapsi, asui kylässämme mies, joka olisi varmasti joutunut syytetyksi noituudesta mikäli hän olisi elänyt muutama sata vuotta aikaisemmin. Hänellä oli perhettä, joka suhtautui häneen pelokkaasti ja arasti. Perheen mukaan miehellä oli tapana aina kesäisin hävitä metsään pariksi kuukaudeksi ilman että kertoi perheelleen minne meni ja kuinka pitkään oli poissa. Mies palasi takaisin vähäpuheisena, likaisena ja kuihtuneena, pelottaen perheenjäsenensä lopulta siihen pisteeseen, että eräänä päivänä he jättivät hänet kokonaan. Hän käyttäytyi suurimman osan vuodesta normaalisti, mutta jossain vaiheessa jokin hänessä vain "nyrjähti", ja hän sekosi täysin. Tuolloin hän hiiviskeli pitkin kyliä öisin, säikäyttäen kyläläisiä olemuksellaan ja lopulta kadoten metsään. Lisäksi miehellä oli mukanaan mustakantinen kirjanen, kuin oma grimoire, jonka kanteen hän kirjoitti tikkukirjaimilla niiden ihmisten nimet, jotka hän kirosi. Perheeni nimiä ei päätynyt mustaan kirjaan, sillä tämä omituinen mies kunnioitti isoisääni ja tämä kunnioitus säästi vanhempani miehen "kiroukselta". En koskaan kysynyt isoisältäni mitä sellaista hän oli tehnyt, että oli ansainnut tuon erikoisen, pelottavan miehen kunnioituksen, ja nyt se on liian myöhäistä.

En tiedä missä mies on tänä päivänä, hän muutti pois mustan kirjansa kanssa jo ennen kuin aloitin ala-asteen. Tarinat hänestä elävät silti kotikylässäni, vaikka niistä ei mielellään puhutakaan.

Moni menneen sukupolven edustaja olisi varmasti osannut kertoa miehestä paljon enemmän, mutta kuinka pitkälle uskaltaa penkoa ennen kuin on liian myöhäistä kääntyä takaisin?

Alaskan aaveita

Sain tänään aloitettua sarjan, jonka ensimmäisen jakson olin nauhoittanut Frii-kanavalta jo 12.10. Kyseiseltä kanavalta tuli syksyn aikana useita paranormaaliin liittyvää sarjaa, joista ensimmäisestä katsomastani (Näkymätön vuokralainen) en vaikuttunut. Sen sijaan Alaskan aaveet -sarja sai minut katsomaan jakson alusta loppuun mielenkiinnolla. Sarjassa todelliset ihmiset, jotka ovat kokeneet paranormaaleja tapahtumia, kertovat kokemuksistaan, ja tilanteet on lavastettu uudelleen näyttelijöiden kanssa. Siitä saa aitouden tuntua.

Ensimmäisessä jaksossa kerrottiin Alaskan Salchaan sijoittuva tarina, joka saa alkunsa kun Lita Cristallo muuttaa vuonna 2003 tyttärensä Bonnien kanssa syrjäiseen omakotitaloon. He alkavat remontoida taloa innolla, tehden siitä omannäköistään. Pitkien talvien ja vähäisen valon vuoksi remontointi kestää kaiken kaikkiaan kuusi vuotta, jona aikana Bonnie synnyttää pojan.

Remonttien jälkeen talvena 2009 jokin talossa on kuitenkin muuttunut, ja ensimmäisenä paranormaaleja tapahtumia kokee perheen poika, River. Hän näkee Litan makuuhuoneessa miehen, tämän ollessa itse läsnä samassa huoneessa. Lita säikähtää, mutta uskoo, että kyseessä on pojan ylivilkkaan mielikuvituksen tuotos. Muutamaa iltaa myöhemmin River näkee kuitenkin jälleen miehen, kun tämän kasvot ilmestyvät hämärään oviaukkoon pojan ollessa kylpemässä. Poika huutaa kauhusta ja molemmat naiset, sekä pojan äiti että isoäiti ryntäävät hätiin. Seuraavana aamuna Bonnie on valmistautumassa töihin, kun hän näkee kylpyhuoneessa miehen hahmon. Hän säntää kauhuissaan ulos talosta.

Talven aikana perhe ei joudu enää paranormaalien kokemusten uhriksi, mutta Bonnie ei saa ajatuksiaan irti tapahtuneesta. Hän pyytää paikalle ystävänsä, joka osaa spiritismiä, ja he kokeilevat yhdessä kutsua talossa olevaa henkeä Ouija-laudalla. Talo pysyy hiljaisena, eikä laudan osoitin liikahdakaan.

Muutaman päivän päästä Bonnien valmistautuessa töihin kylpyhuoneessa, valtaa hänet outo ahdistus. Häntä alkaa yskittää ja silmät vettyvät. Kun hän kohottaa katseensa huomaa hän, että hänen silmäkulmastaan tipahtelee veripisaroita.

Litan ensimmäiset paranormaalit kokemukset talossa ovat lähinnä tunnetasolla, kunnes hän eräänä päivänä saapuessaan kotiin löytää seinästään kolmisenkymmentä syvää naarmua. Hän katsoo makuuhuoneensa viilleltyä seinää kauhuissaan, ja alkaa kuulla epäinhimillistä murinaa, joka ei myöskään muistuta mitään hänen tietämäänsä eläintä. Hän lähtee kotoaan ja uskaltaa palata vasta neljän viikon päästä uudelleen paikan päälle.

Vuonna 2012 Lita alkaa heräillä säännöllisesti joka yö kello kolmelta (huom. lue Paholaisen tunti), ja hänen tyttärensä ja tyttärenpoikansa vaistoavat hänen energiansa muuttuneen. Hän on kiukkuinen, lyhytpinnainen, vaikka aikaisemmin hän oli nauravainen ja "täynnä elämää". Bonnie ei kestä enää taloa ja sen vallannutta riivaavaa voimaa, vaan hän muuttaa poikansa kanssa pois. Lita tuntee olevansa talon vankina, kuin hän ei pystyisi muuttamaan vaikka haluaisi. Hän pyytää ystäväänsä käymään ja kertoo tapahtumista tälle. Ystävä päättää mennä valokuvaamaan Litan makuuhuoneen, josta tapahtumat tuntuvat alkaneen. Sängyn alta otetussa valokuvassa näkyvät kasvot, jotka Litan sanojen mukaan ovat demoniset.

Lopulta vuonna 2013 paikalle saapuu paranormaalin historian tutkijat, Melanie Hodgman ja hänen tiiminsä. Talosta löytyy elektromagneettista säteilyä, joka viittaa paranormaaliin toimintaan, ja henkeen saadaan yhteys taskulampun ja sanelinlaitteiden avulla. Kyseessä tuntuu todella olevan miehen henki, mutta tutkijat eivät saa tarkemmin kiinni talon menneisyydestä. Paikalla myöhemmin vieraileva meedio on sitä mieltä, että talossa riivaa paikallisen sarjamurhaajan henki, ja että yksi tämän uhreista olisi itse asiassa haudattuna juuri tämän talon alla. Historia tukee väitettä siten, että alueella todella liikkui sarjamurhaaja vuosikymmeniä aikaisemmin, tappaen yli viisi naista ja tyttöä lähiseudulta, joista yhden ruumista ei koskaan löydetty.

Paranormaalit tutkijat palaavat puhdistamaan Litan taloa riivaajasta, kun ovat ensin kertoneet talon sijaitsevan erittäin lähellä Ley-linjaa, joiden lähellä on tiedettävästi aktiivisempaa paranormaalia toimintaa. Sarjamurhaajan henki saadaan ulos talosta, mutta aivan puhdistusrituaalin loppuvaiheilla Litan makuuhuoneen lattiaan ilmestyy miehen muotoinen öljyläikkä kuin tyhjästä. Riivaaja on häädetty, mutta Lita muuttaa silti pois talosta marraskuussa 2013, pelosta että se palaa vielä takaisin.

Mikäli tarina on täysin totta, saa se pelkäämään demonisten voimien asettumista kotiin. Omassa kodissani oli syksymmällä rauhallista, selittämättömyyksiä ei juuri tapahtunut, kunnes eräänä viikonloppuna minun ollessa muualla lemmikkiemme kanssa, raportoi puolisoni minulle erikoisesta seikasta joka hänen yksin ollessaan oli tapahtunut. Hän oli ollut kylpyhuoneessa suihkussa, ovi raollaan ja havahtunut siihen kuinka muutoin pimeään taloon oli yhtäkkiä syttynyt valo. Kyseessä oli jälleen liiketunnistimella toimiva valaisin vaatehuoneessamme kylpyhuoneen lähellä. Puolisoni oli epäillyt jonkun pyyhkeen tippuneen hyllyltä, mutta huoneessa mikään ei ollut muuttunut. Minäkin olen kokenut useasti kuinka kyseiseen huoneeseen syttyy selittämättömästi valot, ja kuinka sen liukuovi on auki aina uudelleen ja uudelleen, vaikka se olisi visusti suljettu.

Tuon tapahtuman jälkeen muutama selittämätön asia tapahtui myös minulle. Olin yläkerrassamme, puolisoni töissä. Katsoin kaikessa rauhassa televisiota, kun alakerrasta kuului kova pamaus ja rymähdys. Koiramme nousi ylös ja meni portaiden yläpäähän, epävarmana alkaisiko se haukkua. Se katsoi minua, ja päätin lähteä alakertaan katsomaan mitä tuhoja kissamme on saanut siellä aikaiseksi. Kuulosti siltä kuin se olisi tiputtanut jotain korkealta. Nousin ylös sohvalta ja olin juuri astumassa kissaa kiroten ylimmälle rapulle, kun satuin kohottamaan katseeni ja näin kissan nukkuvan yläkerrassa suosikkinojatuolissaan. Jähmetyin niille sijoilleni, sillä järkeni yritti edelleen vakuuttaa kyseessä olleen kissan aiheuttama meteli, vaikka se nukkui viattomana sikeää unta tuolillaan. Menin alas ja koiramme lähti mukaani. Sytytin alakertaan valot, mutta en nähnyt missään mitään poikkeavaa. Kuulin portaiden yläkertaan narahtavan, ja kovaa hakkaavan sydämeni sykkeen yli vakuuttelin kyseessä olevan vain portaan palautuminen paikalleen.

Näiden tapahtumien jälkeen olen jälleen lähes säännöllisesti kuullut selittämättömiä ääniä aina sopivasti eri kerroksesta kuin missä olen kullakin hetkellä. Joskus käyn tarkastamassa asian, toisinaan vakuutan kyseessä olevan kissan ja kieltäydyn tarkistamasta pitääkö se paikkaansa, ja joinakin kertoina lopetan tekemiseni hetkeksi, kuuntelen jatkuvatko äänet ja palaan tekemiseni pariin yrittäen olla välittämättä välikohtauksesta.

Puolisolleni ei juuri tapahdu paranormaaleja asioita kotonamme, joten minusta oli erikoista, että valot syttyivät hänen ollessaan yksin kotona. Pohdin tämän jälkeen jälleen Ouija-lautaa, mutta tänään katsomani jakso Alaskan aaveita vakuutti minut siitä, ettei se ole järkevää. Paranormaalitutkija Melanie Hodgman nimittäin kehotti sarjassa ihmisiä olemaan käyttämättä Ouija-lautoja, sillä he eivät tiedä minkälaisten voimien kanssa he ovat tekemisissä. Hän sanoi, että he saattavat vahingossa avata oven ja päästä jotain äärimmäisen vaarallista sisälle.

Toinen asia, joka jäi kutkuttamaan mieltäni tämän päiväisestä jaksosta oli Ley-linjat. En ollut koskaan aikaisemmin kuullutkaan niistä, mutta nyt tuntuu etten saa niitä enää päästäni. Googletin sanan ja löysin myös suomenkielistä tietoa siitä, että Ley-linjat ovat suoria linjoja maastossa erilaisten muinaisjäännösten välissä. Tämä aihe vaatii ehdottomasti lisää tutkimista, minua kiinnostaa eritoten onko tällaisia linjoja lähellä kotiani tai lapsuudenkotiani, jossa on pitkin vuosia tapahtunut paranormaaleja ilmiöitä.

Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä mieleeni painui kolmas keskeinen asia katsomastani jaksosta. Siinä taloa riivaava henki oli mahdollisesti äärimmäisen paha, demoninen, sarjamurhaaja. Kotonani sattuvat tapahtumat eivät ole antaneet minulle samanlaisia tuntemuksia, lukuun ottamatta kokemaani unihalvausta. Tämä antaa minulle toivoa siitä, että mitä tahansa kotonani tapahtuu, kyseessä ei ehkä ole mitään pahantahtoista.

Toisaalta, en tunne lainkaan taloni historiaa.

Mistä voisin siis tietää, löytyykö jostain lattioideni alta luurankoja? Tai vaikka jokin muinaisjäänne, ja asunkin keskellä aktiivista Ley-linjaa?

Tällä hetkellä en usko kumpaankaan, mutta kunhan ilta tästä vielä vähän pimenee ja yö on hiljentynyt ympärilleni, voitte olla varmoja että havahdun tänä yönä hereille joka ainoaan napsahdukseen.

Tarina Suomiehestä

Minä ja ystäväni (joka on tuttu monesta aikaisemmasta blogitekstistäni) kiertelimme lapsuudenkotiemme maisemia ystäväni koiran kanssa, tutkien jokaisen metsätilkun ja syrjäpolun. Löysimme ja kuulimme jatkuvasti uutta kotiseudustamme, mutta yksi tarina palasi mieleeni vahvasti viikko takaperin, kun palasin tarinan synnyinjuurille.

Kotikuntani on peltojen ja metsien ohella soista seutua, pikkuisia suoalueita löytyy sieltä täältä, aina kun kulkee vähemmän tunnetuilla metsäalueilla kannattaa varautua siihen, että jossain vaiheessa eteen tulee vihreä, märkä mätäs, jonka keskellä saattaa häämöttää upottava, tummanruskea suonsilmä. Opin varomaan suoalueita, sillä mättäät imevät jalan sisäänsä kuin juoksuhiekka, ja mitä enemmän pyristelee vastaan, sitä nopeammin suo nielee saaliinsa. Minua on aina varoiteltu suonsilmistä, jotka saattavat olla syviä ja mutapohjaisia, jos sinne tipahtaa voi olla ettei pääse enää koskaan ylös.

Eräältä suolta poistuessamme huusi läheisestä, vanhasta puutalosta meille vanhus. Kuulin hänen huutelevan ettei suolle saisi mennä, ja päätimme jatkaa matkaamme tienreunassa, antaen vanhan ukon huutojen jäädä omaan arvoonsa. Hän kuitenkin lähti tomerasti peräämme, ja pysähdyimme kohteliaasti odottamaan.

Saavuttaessaan meidät ukko sanoi, ettei tuolle suolle saisi koskaan mennä, ei ainakaan näin lähellä hämärän aikaa. Olimme vain kiertäneet suon reunaa ja meillä oli hyvät taskulamput, joten myötäilimme suon vaarallisuudesta, sanoimme ettemme mene sinne enää. Ukko katsoi meitä totisena, hänen vanha leukansa tärisi. Hän sanoi, että hän on nähnyt sillä suolla Suomiehen. Vilkaisimme ystäväni kanssa toisiamme, lähinnä ehkä sen vuoksi, että uskoimme törmänneemme uuteen paikalliseen mökkihöperöön. Mies jatkoi, että Suomies vei hänen koiransakin, oli kiskonut sen suonsilmään ja hukuttanut.

Vanhus kertoi, että Suomies oli paikallinen vanhapoika, jonka huhuttiin hukuttaneen veljensä samaan suohon. He olivat asuneet samassa talossa, mutta eräänä päivänä veli oli vain hävinnyt, jälkeä jättämättä. Kylällä huhuttiin, että oma veli hukutti hänet suohon, mutta tosiasiassa ei tiedetä päättikö hän vain vaihtaa maisemaa. Mies, jonka uskottiin surmatyö tehneen katosi myös eräänä päivänä, vain hänen saappaansa löytyi suonreunalta.

Kuulemma tapahtuneen jälkeen oli suon laidalle ilmestynyt puusta veistetty risti, ja kun se maatui, ilmestyi toinen sen tilalle. Näin jatkui. Satunnaisesti suolle ilmestyi risti, ja sen rappeutuessa, ilmestyi uusi jossain vaiheessa tilalle. Vanhus kertoi, että Suomiestä ei sovi häiritä tai hän kiskoo mukaansa suonsilmään. Hänet näkee tummana lähestyvänä hahmona silmäkulmasta ja kun haistaa mädäntyneen turpeen voimakkaana, on jo liian myöhäistä.

Vanhus kielsi vielä kerran meitä ja kääntyi takaisin kotipihaansa kohti. Me janosimme kauhua ja jännitystä, joten sydän pamppaillen saimme ajatuksen, että käymme vielä kerran suolla. Siirryimme hieman kauemmas vanhuksen talosta ja sukelsimme takaisin hämärtyvään metsään. Jännitys terävöitti aistini, ja luulin jatkuvasti näkeväni silmäkulmassani liikettä. Jokainen ympäriltä kuuluva rasahdus säikäytti meidät, kun yhtäkkiä ystäväni kiljaisi ja hypähti muutamia askeleita taaksepäin. Hän osoitti taskulampulla puusta veistettyä ristiä suon reunalla. Siinä vaiheessa saimme tarpeeksemme, juoksimme suolta pois niin kovaa kuin jalkamme kantoivat ja pysähdyimme vasta kun olimme päässeet takaisin hieman tutumpiin maisemiin. Olimme kauhuissamme ja laskeutuneen pimeän pelottamia.

Toipuessani järkytyksestä aloin pohtia asiaa, ja tulin siihen tulokseen, että tuo samainen vanha, höperö ukkeli oli luultavasti ristin veistänyt. Hän oli ehkä keksinyt myös koko tarinan saaden ihmiset jättämään hänet ja hänen suonsa rauhaan. Ehkäpä siellä oli poikkeuksellisen hyvä karpalosato, tai hän ei vain halunnut ketään pyörimään lähelle kotiaan.

Viikko takaperin olin ajelemassa autolla samoilla seuduilla ja kurvatessani vanhuksen talon ohi muistelin hänen kertomaansa tarinaa Suomiehestä. Vanhuksen talon ikkunat oli laudattu umpeen, ja talo oli ränsistynyt, katto sammaloitunut. Mies oli kuulemani mukaan maannut mullissa jo kymmenisen vuotta. Pysäytin huvikseni auton ja astuin ulos samalle metsäkaistaleelle. Saavuttuani "pahamaineisen" suon laidalle huomasin sen laidalla edelleen seisovan ristin. Risti ei näyttänyt samalta kuin aikaisemmin, mutta voihan olla, että muistini teki temput. Joka tapauksessa se ei voinut olla yli kymmentä vuotta vanha, vaikka se näyttikin aikansa suolla seisseeltä. Joka tapauksessa se sai minut perääntymään ja ihoni kananlihalle.

Jotain tuossa suossa on pielessä. Joku veistää sinne ristin yhä uudelleen ja uudelleen. Vielä reilu kaksi viikkoa sitten olin sitä mieltä, että yksinäinen vanhus viihdytti tarinalla itseään, mutta nyt en ole enää niin varma.

Oli kyseessä sitten Suomies tai joku vanhan ukon sekopäisen perinteen jatkaja, en ole vielä valmis kohtaamaan todellisuutta. Kumpikin vaihtoehto kuulostaa liian karmivalta.

11.11. klo 11:11

Kuluneen puolen vuoden aikana olen lähes joka päivä törmännyt numeroihin 11 11. Numerot ovat hypähtäneet eteeni kalenterin päivämäärissä, digitaalisen kellon näytöllä tai moottoritiellä ohittamani rekan kyljessä. Jossain vaiheessa noista numeroista muodostui mielessäni 11. marraskuuta klo 11:11. Mitä silloin tapahtui?

Olen kuullut ihmisistä, jotka ovat alkaneet törmäillä tiettyihin numerosarjoihin ja kyseiset numerot ovat jollain tapaa kietoutuneet myöhemmin heidän elämäänsä, hyvässä tai pahassa. Joku on lotonnut toistuvilla numeroillaan, voittanut ja saanut tietää sairastavansa syöpää - jonka hoitoihin hänellä ei olisi ollut varaa ilman lottovoittoa. Joku on nähnyt tietyt numerot, jotka ovat myöhemmin paljastuneet hänen puolisonsa kuolinajaksi. Sattumaa vai paranormaalia, tarkoituksellista viestimistä?

Skeptikot selittävät ilmiötä sillä, että ihmisten kiinnittäessä huomionsa tiettyihin numeroihin, luulevat he näiden numeroiden olevan "viestejä" tai "merkkejä", vaikka he tosiasiassa näkisivät muitakin numeroita yhtä taajasti. He vain ovat sattuneet painamaan nuo numerot päähänsä. Kuulostaa järkevältä teorialta siihen asti kunnes numeroiden takaa paljastuukin jotain suurempaa, jokin uskomaton yhteensattuma. Paranormaalin teorian mukaan toistuvat numerot todella ovat merkkejä jostain suuremmasta, että jokin voima saa ihmisen katsomaan tiettyyn suuntaan, jotta hän varmasti huomaisi elämälleen merkittävät numerot. Oli kyseessä sitten jonkun edesmenneen rakkaan yritys varoittaa tai ohjeistaa, tai jotkin muut yliluonnolliset voimat.

Yksi paranormaaleista teorioista on astrologinen näkökanta asiaan, jonka mukaan universumi yrittää toistuvilla numeroilla viestittää jotain. Kun aiheeseen syventyy tarkemmin, löytyy teoria jopa "enkelinumeroista". Kyseisen teorian mukaan toistuvia numeroita ja niiden näkemistä ohjaavat enkelit. (Lue lisää: Luxonia - enkelinumerot tai Voice.fi - artikkeli enkelinumeroista)

Perjantaina 11. marraskuuta heräsin aamulla levottomana ja työpäivästä tuli melkoisen raskas. Aamulla vakaa aikomukseni oli kiinnittää huomiota mitä tapahtuisi kellonajan 11:11 ympärillä, mutta ajaessani kotiin huomasin, että olin unohtanut koko asian kiireessäni. Mitään erikoista ei mielestäni ollut tapahtunut. Jatkoin aiheeseen paneutumista ja luin selityksiä numerosarjalle 11 11.

Astrostyle-sivuston mukaan toistuvat numerot ovat kosmisia viestejä, ja näkemäni numerot tarkoittavat, että olen kulkemassa oikeaan suuntaan, olen oikealla polulla. Mainittiinpa siellä jopa, että olisin eräänlainen "valontuoja", jonka tarkoitus täällä on avartaa ihmisten tietoisuutta. Sinänsä hassu sattuma, näin paranormaalin blogin kirjoittajana.

Numeroiden 11 11 ympärille kietoutuu suurempiakin maagisia kuvioita, sillä jotkut ihmiset tekevät toivomuksen aina nuo numerot nähdessään. Jo muinaiset Maya-intiaanit asettivat painoarvoa kyseiselle numerosarjalle, sillä he ennustivat maailman sellaisenaan loppuvan 21.12.2012 klo 11:11 ja uuden maailman syntyvän tuona hetkenä. Jonkinlaista magiikkaa nuo numerot siis sisältävät, vaikka muutoin niillä ei olisikaan sen suurempaa merkitystä.

Sattumaa, viestejä tuonpuoleisesta vai enteitä tulevaan?

Rehellisesti sanottuna en tiedä itsekään mitä uskon. Ainoa asia jonka voin sanoa varmaksi on se, että perjantai-illan jälkeen en ole törmännyt enää kyseisiin numeroihin, vaikka ne aikaisemmin hyppivät jollain tapaa silmilleni lähes päivittäin.

Urbaani legenda: Nukke, joka vanheni

Kauhunuket, riivatut nuket, kirotut nuket... Internet tarjoaa kauhunnälkäiselle aimo annoksia nukeista, jotka ovat piinanneet omistajiaan painajaisilla, pahaenteisillä äänillä, itsestään liikkuvilla tavaroilla ja jopa fyysisillä vaurioilla. Useiden tarinoiden yhteydessä annetaan ymmärtää, että edesmenneen omistajan levoton sielu olisikin jotenkin päätynyt aikaisemmin elottomaan nukkeen, aiheuttaen siten ongelmia eläville.

Japanissa kerrotaan jopa nukesta, jonka hiukset kasvavat ilman mitään tieteellistä selitystä. Okiku-nuken hiuksien on todettu kasvavan 1940-luvulta saakka, siitä lähtien kun nuken omistanut tyttölapsi kuoli espanjantautiin.

Kaikista karmaisevin nukkeen liittyvä inhimillinen piirre löytyi kylläkin erään perheen ullakolta, kun he kaivoivat esille lastensa lelut, jotka olivat säilöneet pahvilaatikoihin 11 vuotta aikaisemmin. Perheellä oli suunnitelmissa muuttaa, ja he kävivät myös ullakolle varastoimansa tavarat läpi. Eräästä lelulaatikosta löytyi kuivahtanut ja kuihtunut, ihmisen näköinen muumioitunut "ruumis", jonka vanhemmat tunnistivat tyttärensä nukeksi vain sen yllä olleen neuleen vuoksi. Nuken elottomat silmät näyttivät tuijottavan suoraan heihin, kuin jotain yhä kytisi nuken sisällä.

Vanhemmat järkyttyivät, että aikaisemmin pyöreäposkinen ja sileä ihoinen vauvanukke oli muuttunut niin radikaalisti, kuin se olisi vanhentunut yhdentoista ullakolla viettämänsä vuoden aikana. He olivat varmoja, että jokin paha voima oli päässyt käsiksi nukkeen, eivätkä he halunneet pitää sitä hetkeäkään kauempaa, peläten joutumista tekemisiin paranormaalin kanssa. Raihnainen nukke sai uuden kodin, josta se vaihtoi melko nopeasti vielä kolmannelle osapuolelle. Express UK -lehden mukaan nukesta maksettiin melkoinen summa, eikä sen nykyistä olinpaikkaa, tai ulkonäköä, ole yleisessä tiedossa.

Nuken vanhenemista on koitettu selittää tieteellisesti, esimerkiksi ullakon kylmällä ja kostealla ilmalla. Perheen mukaan tämä ei voinut aiheuttaa nukessa tapahtunutta muutosta, sillä se ei suinkaan ollut ainoa lelu tai nukke ullakolla. Minkälaisesta materiaalista tehty nukke voi kuivahtaa, rypistyä ja vanheta, kun se suljetaan yksin pahvilaatikkoon?

Tämä legenda on erittäin kiehtova ja kammottava samaan aikaan. Sen todenperäisyydestä en osaa sanoa mitään varmuudella, mutta leikitään näin pyhäinpäivän kunniaksi ajatuksella, että kuolleiden olisi mahdollista asettua elottomiin asioihin ja esineisiin, muuttaen niiden rakennetta.

Minulla itselläni ei ole kokemusta kuiskuttelevista kauhunukeista tai kikatuksesta alakerrassa kun tiedän olevani yksin kotona. Siitäkin huolimatta ei tulisi mieleenikään ostaa kirpputorilta käytettyä nukkea, jonka lasiset silmät tuijottavat ohikulkijoita ahnaasti hyllyltään.

Etenkin tänä iltana olisin äärimmäisen varovainen kaiken yliluonnollisen suhteen, onhan tänään se päivä, jolloin kuolleet kulkevat keskuudessamme.

Toivotaan, ettei niistä yksikään asetu hyllyillämme viattoman näköisenä istuviin nukkeihin...

Raavintaa ruumisarkussa

Halloween on alkujaan kelttiläinen perinne, joka liittyy sadonkorjuun juhlaan ja talven alkamiseen, samhainiin. Keltit uskoivat, että halloweenin aikaan luonnon kuihtuessa ja kuollessa tämän maailman ja yliluonnollisen todellisuuden rajat katoavat, ja henget yrittävät houkutella ihmisiä tuonpuoleiseen. Lukuisat kokkotulet auttoivat estämään näitä henkien hyökkäyksiä ja suojelivat elollisia sieluja. Nämä uskomukset ovat peräisin Englannista, Irlannista ja Skotlannista, josta ne ovat levinneet maailmalle, etenkin Amerikkaan, uudisasukkaiden mukana. Vuosien saatossa amerikkalainen halloween on vallannut alaa, vaikka perinteet ovat vahvasti Euroopasta kotoisin. Halloweenin juurten vuoksi onkin sopivaa jakaa kanssanne pala ihmiskunnan synkästä historiasta, jotain Skotlannin matkalla kuulemaani.

Muutamia satoja vuosia sitten yksi rikollisuuden muoto kukoisti Skotlannissa (ja muualla). Rahaa ei ollut helppo tienata rehellisesti, ja ellei sattunut syntymään kultalusikka suussa, oli tie taloudelliseen huolettomuuteen kivikkoinen ja täynnä kärsimystä, jopa mahdoton. Suurin osa ihmisistä eli kädestä suuhun, joka päivä perustuen ruoan ja elannon ansaitsemiseen ja hankintaan. Kun lääketiedettä ja kirurgiaa kehitettiin, tarvittiin ihmisruumiita edistämään anatomista tutkimusta, mutta harva oli valmis luovuttamaan läheisensä elottoman ruumiin leikkauspöydälle, kun se piti saattaa siunattuna haudan lepoon, jotta lähimmäisen matka tuonpuoleiseen ei vaarantuisi. Arkkuun jätettiin jopa jotain pieniä arvoesineitä maksuksi matkan varrelle. Kirurgit ja tutkijat olivat valmiita maksamaan sievoisen summan suhteellisen tuoreesta ihmisruumiista, ja niin uusi "ammattikunta" oli syntynyt: ruumiinryöstäjät.

Ryöstäjät kiersivät hautausmaita yönpimennossa, kuu ja tähdet seuranaan, kaivaen mahdollisimman tuoreet ihmisruumiit ylös myyden ne sitten eniten maksavalle. Ruumiiden alkuperää ei juuri kyselty, vaan ne otettiin innolla leikkauspöydälle tutkimuksiin, leikeltiin viimeistä elintä myöden ja luurangot säilytettiin lääketieteen opiskelijoiden käyttöön. Ruumiista saadun rahan lisäksi ryöstäjät pitivät arkusta löytämänsä aarteet ja palauttivat arkun täysin tyhjänä takaisin maakuoppaansa. Ruumiinryöstäjät osallistuivat röyhkeimmillään jopa hautajaisiin nähdäkseen mihin hautapaikkaan tuore ruumis lasketaan, nostaakseen sen sitten yönsydännä ylös. Tätä he tekivät myös sen vuoksi, että aamulla tuoreen mullan peittämää hautapaikkaa ei välttämättä kyseenalaistettu, vastahan kuollut oli sinne kuopattu. Ryöstäjien työ ei kuitenkaan ollut riskitöntä, mikäli siitä jäi kiinni oli rangaistuksena suoraan sen kummempia kyselemättä hirttotuomio.

Vaikka tämä "ammatti" kuulostaakin melko kamalalta, löytyi kaikista karmivin seikka itse haudasta. Ruumisarkkujen sisältä kansipuolelta paljastui tuolloin hälyttävän usein merkkejä raapimisesta, ja kuolleen kynsien alta arkun maalia ja puupintaa. Noihin aikoihin useat ihmiset joutuivat virheellisesti haudatuiksi elävältä, virheellisen kuolleeksi julistamisen vuoksi. He heräsivät arkuista haudatuksi tultuaan, huusivat ja raapivat, kuluttaen happensa loppuun ja lopulta menehtyen tukehtumalla.

Happimäärä maanalaisessa ruumisarkussa on vähäinen. Riippuen kuinka syvälle arkku haudattiin, monet elävältä haudatut kuolivat koskaan hereille havahtumatta. On kuitenkin mahdollista, että maan alle jääneen ilmataskun vuoksi he elivät hautaamisen jälkeen vielä päiviä, mahdollisesti jopa viikon.

Eräiden ryöstäjien kohtaloksi koituikin tarinan mukaan rikas, kuollut rouva, jotka ryövärit kaivoivat keskellä yötä ylös kuopastaan. Rouva virkosi kun ryöstäjät yrittivät puukolla sahata hänen arvokasta sormustaan irti leikkaamalla koko sormen pois. Tämä säikäytti rikolliset ja he juoksivat hädissään kadulle, huutaen paniikissa ensimmäiselle vastaantulijalle henkiin heränneestä ruumiista. Vastaantulija sattui olemaan poliisi, ja ryöstäjät päätyivät narun jatkoksi jo seuraavana päivänä.

Tuohon aikaan varakkaat ihmiset hautasivatkin sukulaisensa ja perheenjäsenensä lukittuihin katakombeihin ja kalteroituihin hautaholveihin pitääkseen haudanryöstäjät poissa.

Tai kenties pitääkseen kuolleet sisällä...

Synkkää halloweenia!

Kasvot ikkunassa

Eräs hyvin läheinen sukulaiseni koki vuosia sitten jotain unohtumatonta, yliluonnollista. Kokemus ei ollut ravisteleva tai selkäpiitä karmiva, vaan se tapahtui kirkkaana kesäpäivänä, täysin yllättäen ja odottamatta. Hän näki kummituksen.

Hän oli ajelemassa sisarensa ja vanhempiensa kanssa syrjäkylillä, he olivat päättäneet ajaa kotiin kiertoteitä. Auto oli täyttynyt huolettomasta ja iloisesta rupattelusta, vierailu sukulaisten luona oli ollut hauska ja kaikinpuolin onnistunut. Perheen isä istui ratin takana ja äiti apukuskin paikalla, sisarukset nauroivat ja vitsailivat takapenkillä. Maalaistalot ja pellot värittivät ikkunan takaa avautuvaa maisemaa, kunnes auto sukelsi metsäiselle tienpätkälle.

Eräässä y-risteyksessä nökötti vanhaa, harmaa hirsitalo, hylättynä niille sijoilleen. Piha-alue näytti villiintyneeltä ja ulko-ovi oli laudoitettu umpeen. Isä pysäytti auton risteykseen ja kysyi apukuljettajaltaan mielipidettä kumpaa tienhaaraa he lähtisivät etenemään. Takapenkillä sisarukset tuijottivat molemmat vanhaa taloa uteliaana. Sen ikkunoissa roikkuivat vielä verhot, ja talo oli varmasti edelleen kalustettu. Kuin kaikki olisivat lähteneet kiireellä, naulaten ulko-oven kiinni, jotta kukaan ei pääsisi helposti ryöstämään irtoesineitä - tai ettei mikään pääsisi enää talosta ulos.

Sukulaistyttöni tarkasteli talon harmaita hirsiä ja niiden tummien kolojen muodostamia kuvioita, kun hänen katseensa siirtyi autoa lähimpänä olevaan ikkunaan. Ikkunasta takaisin katsoi kalpea, pieni poika. Poika näytti sairaalta, hänen ihonsa oli suorastaan valkoinen, ja hänen hiuksensa, jotka aikaisemmin olivat varmasti olleet kesän kultaaman vehnäpellon väriset, roikkuivat likaisena ja sotkuisena hänen päälaeltaan. Poika oli nuori, alle kymmenvuotias, hän seisoi lähellä ikkunaa ja vain hänen kasvonsa ja sinisen kangaspaidan verhoamat hartiansa näkyivät. Hän tuijotti räpäyttämättäkään autoa kun se lopulta lähti liikkeelle. Sukulaistyttöni sydän hakkasi, hän ei ollut varma mitä oli juuri nähnyt. Auto kiersi vielä tietä pitkin talon toiselle puolelle ja ohittaessaan vastakkaisen puolen ikkunan, ei tyttö nähnyt enää ketään seisomassa toisenkaan puolen ikkunan edessä.

Hän istui loppumatkan hiljaa, ajatuksiinsa vaipuneena. Uskaltaisiko hän kertoa näkemästään kenellekään? Talossa ei voinut olla ketään, mutta silti hän tiesi mitä oli nähnyt. Myöhemmin kotona illan hämärtyessä hän päätti uskoutua asiasta siskolleen. Hän sanoi, että aikaisemmin päivällä hän oli nähnyt jotain outoa hylätyn hirsitalon luona. Sisko keskeytti hänet katsoen häntä säikähtäneenä.

"Näitkö sinäkin sen pikkupojan ikkunassa?" sisko kysyi ääni väristen.

Molemmat olivat olleet niin järkyttyneitä näkemästään, etteivät olleet huomanneet myös toisen hiljenneen loppumatkan ajaksi. Tytöt kävivät näkemänsä vielä kertaalleen läpi, ja molemmat olivat tosiaan nähneet saman kalpean pojan tuijottamassa heitä ikkunasta.

He kysyivät vanhemmiltaan vanhasta hirsitalosta metsän siimeksessä, ja heille selvisi, että pieni perhe oli asunut siellä 1900-luvun alussa. Perheen pieni poika oli kuollut tuberkuloosiin 30-luvulla, ja perhe oli muuttanut pois melko pian tapahtuneen jälkeen. Vanhemmat eivät tienneet olivatko muut perheenjäsenet selvinneet "valkoiselta kuolemalta". Siskokset kysyivät onko talossa ollut muuta elämää perheen jälkeen, ja heidän isänsä naurahti vain ettei siihen ränsistyvään surmanloukkuun ole kukaan astunut enää kertaakaan perheen muuton jälkeen. Samat laudat ovat hakattuna ovessa kuin mitkä perhe jätti jälkeensä.

Eikä kukaan heistä enää koskaan palannut.

Kukaan heistä ei enää koskaan palannut, mutta vaikuttaa siltä, että yksi ei koskaan lähtenytkään...

Fiktiivistä, typistettyä kauhua

Päivä, jolloin kuolleet kävelevät maan päällä keskuudessamme, lähestyy. Sen kunniaksi haluankin esitellä Youtuben ihmeellisestä maailmasta pari fiktiivistä kauhulyhytelokuvaa. Ensimmäinen on inspiroinut koko pitkäksikin elokuvaksi tehdyn Lights Out -kauhuelokuvan, joka pyöri elokuvateattereissa kesällä. Monet ovat menettäneet Lights Out -lyhytelokuvan myötä yöunensa, tai ainakin ovat pitäneet visusti valot päällä makuuhuoneessa muutamana yönä sen jälkeen.

Alla olevasta linkistä pääset katsomaan kyseisen pätkän, mikäli et vielä jostain syystä ole sitä nähnyt:

Lights Out - Short horror film

Nukkuminen ja pimeässä sekavana herääminen on aina otollinen hetki kauhukokemuksille, seuraava palkittu lyhytkauhuelokuva Vicious mässäilee myös samalla aiheella:

Vicious - Short horror film

Kotonaan, ja etenkin omassa sängyssään, pitää tuntea olevansa turvassa. Se on paikka, jossa olemme haavoittumaisimmillamme. Mikään pelko ei kouraise niin syvältä kuin synkässä pimeydessä, keskellä yötä meidät herättävä piina, oli kyseessä sitten painajainen tai unihalvaus. Molemmat esittelemäni kauhupätkät rikkovat juuri tuota turvallisuuden tunnetta.

Istu alas mukavasti, sammuta huoneen valot ja laita äänet sopivalle voimakkuudelle, nämä 15 minuuttia ovat käyttämisen arvoiset.

Kun ensi yönä käyt nukkumaan ja sammutat valot, uskallatko katsoa ovenraosta hahmottuviin varjoihin?

Sweet dreams...

Keinutuoli

Vierailin muutamia päiviä sitten erään lapsuudentuttavani kotona, maatilalla, jonka isännyyden hän on jo perinyt. Maatila, joka aikaisemmin oli täynnä elämän vilskettä lehmineen, kanoineen ja kissoineen, oli nyt hiljainen ja autio. Aikaisemmin taloa oli asuttanut jopa kolme sukupolvea samaan aikaan, nyt menneistä muistuttivat vain valokuvat hyllyillä.

Talossa asuva tuttavani ei tuntunut menneisyyden haamuja aristelevan, hän puheli tekemistään remonteista ja suunnitelmistaan talon suhteen samalla, kun minun silmissäni välähtelivät lukuisat muistot lapsuuteni aikana niin kovin tutuksi tulleista seinistä ja nurkista, lattioista ja huonekaluista. Tuttavani on jatkanut maanviljelystyötä isänsä ja isoisänsä saappaissa, kuluttaen samoja natisevia portaita yläkertaan kuin hekin. Lehmiä tilalla ei enää ole, mutta pimeä ja hämähäkinseittien verhoama navetta seisoo pihamaalla edelleen, hiljaisuuden peittämänä.

Jokainen on menettänyt jonkun, kokenut surua, ja jos ei, niin se tulee tapahtumaan aikanaan. Jotenkin en vierailuni aikana pystynyt karistamaan ajatusta, kuinka paljon lapsuudentuttavani on joutunut kokemaan. Elämä hänen ympärillään on muuttunut hiljaiseksi, ihmiset ovat joko menehtyneet tai muuttaneet pois, mutta hän yksin pitää tilaa pystyssä. Vanha maalaistalo, jolla on värikäs menneisyys... Pohdin jo saapuessani taloon, onko tuttavani todella siellä niin yksin kuin miltä näyttää. Sain vastauksen pohdintaani vierailuni aikana.

Keskustelimme ensin talon keittiössä, syysmyrskyn vihmoessa vettä ikkunan takana. Tuuli ujelsi pellon laidalla olevan talon nurkissa aavemaisella tavalla, ja talo tuntui suorastaan olevan elossa, kun vähän väliä jossain narahti lattia tai yläkerrasta kuului vaimeita tömähdyksiä. En halunnut mainita näistä tuttavalleni, sillä en tiedä onko hän koskaan ajatellut niihin mahdollisesti liittyvän mitään yliluonnollista, enkä halunnut antaa hänelle ajattelemisen aihetta mikäli niin olisi. Tapahtui ympärillä paranormaaleja asioita tai ei, voi yksin asuvalle ihmiselle pelkästään mielikuvitus olla vihollinen.

Minäkin suhtauduin ääniin alkuun tavanomaisesti. Vanhat talot pitävät meteliä, sehän on selvää. Mutta en pystynyt estämään itseäni siirtymästä syvemmälle talossa, kun kuulin kauempaa terävän narahduksen. Remontin tutkimisen verukkeella pääsin kävelemään vanhan makuukammarin halki, kun kuulin narahduksen uudelleen. Makuukammarin toinen ovi oli raollaan, huone sen takana täysin pimeä. Hiivin sille tuttavani kertoessa suunnitelmistaan makuuhuoneen suhteen ja raotin ovea. Sen takaa tuli esille tuttu olohuoneen tapainen, vanhoilla kalusteilla sisustettu huone, jonka keskellä oleva keinutuoli kiinnitti välittömästi huomioni. Jähmetyin oviaukkoon ja tuijotin hämärässä huoneessa itsestään keinuvaa keinutuolia.

Tuttavani tiedusteli kauempaa selkäni takaa haluanko nähdä myös sen huoneen. Räpyttelin silmiäni, mutta keinutuoli heilui edelleen hiljaa, lähes huomaamattomasti, edes takaisin. Käännyin tuttavaani päin ja nyökkäsin. Siirryimme olohuoneeseen, hän sytytti kattovalon ja kaikki näytti juuri sellaiselta, miltä pitääkin. Mikään ei liikkunut, keinutuoli seisoi hievahtamatta keskellä lattiaa. Astelin varovaisesti keinutuolin luo ja hivelin sormillani sen kuluneita kädensijoja. Painaessani tuolin liikkeelle, pääsi ilmaan terävä narahdus. Tismalleen samanlainen kuin aikaisemmin kuulemani.

Olin häkeltynyt ja hämilläni. En ole hetkeen kuullut tai nähnyt mitään erityisen suurta yliluonnollista tapahtumaa, ja aivoni työstivät järkeviä selityksiä uteliaalle mielelleni. Olinko nähnyt näkyjä, liian väsynyt kenties? Kuin todistaakseen näkemäni todeksi, välähtivät huoneen valot voimakkaasti. Tuttavani ihmetteli ääneen, viekö myrsky sähköt, minä en halunnut mainita, että viereisen huoneen valot eivät olleet välähtäneet. Kuten blogitekstissäni Räyhähenki kirjoitin, on olemassa uskomus, että valojen välähtäessä on kuollut astunut huoneeseen.

Lähdin maatilalta ajatusten pyöriessä vimmatusti päässäni. Sateenvarjoni alla vesipisaroiden ropinaa kuunnellen en voinut pohtia muuta kuin niitä lukuisia menneisyyden haamuja, jotka talossa asustavat.

Entä jos joku niistä on päättänyt jäädä lastaan, tai lastenlastaan, valvomaan?

Menneisyydestä tulevaisuuteen

Prekognitio, eli selvänäkö, ennustaminen ja näyt tulevaisuudesta, on yksi parapsykologian haara. Se on kykyä nähdä ja ennustaa tulevaisuuteen sijoittuvia tapahtumia, joista ei välttämättä ole vielä ennustamishetkellä minkäänlaisia merkkejä. Ennustajia ja selvänäkijöitä on elänyt kautta aikojen, joillakin heistä oli todellisia kykyjä, jotkut taas huijasivat helppouskoisia ja elättivät siten itsensä ja perheensä.

Prekognitio on mielenkiintoinen osa parapsykologiaa, eikä sen todellinen luonne ole lähelläkään lehdistä luettavia horoskooppeja tai ennustajien maksullisia puhelinlinjoja. Historiassa on eräs selvänäkijä, joka ennusti John F. Kennedyn salamurhan vuonna 1963, World Trade Centerin -iskut 11.9.2001, Irakin sodan vuonna 2003, uskontojen väliset konfliktit sekä ilmastonmuutoksen. Hän oli Michel de Nostredame, Nostradamuksena tunnettu näkijä, ja hän eli vuosina 1503-1566. (lähde: Genzmer & Hellenbrand, Mysteria; selittämättömiä ihmeitä ja arvoituksellisia ilmiöitä, Parragon Books Ltd 2007)

Nostradamus kirjoitti ennustuksena runomaiseen muotoon, ja käytti kirjoituksissaan useaa eri kieltä. Tämä on tietenkin osaltaan mahdollistanut tulkinnanvaraisuuden, epämääräisiä ennustuksia on helppo sovittaa lähes mihin tahansa tapahtumaan. Kuitenkin, Nostradamuksen kirjoittamasta kirjasta löytyi jo 1500-luvulla seuraavien vuosisatojen kuohuttavia tapahtumia, tulkinnoissa olivat mm. ennustukset ensimmäisestä ja toisesta maailmansodasta, ja niistä on löydetty jopa ennustus kolmannesta maailmansodasta.

Internet on tulvillaan tietoa Nostradamuksesta, hänen ennustuksistaan ja niiden tulkinnoista. Business Insider on listannut Nostradamuksen ennustuksista 14 kuuluisinta, listaan ne tähän ja liitän osaan ennustukset englanninkielisinä:

1. Kuningas Henry II:sen kuolema. Henry II haavoittui turnajaisissa ja kuoli joitakin päiviä myöhemmin saamiinsa kuolettaviin vammoihin.

"The young lion will overcome the older one, 
  On the field of combat in a single battle; 
  He will pierce his eyes through a golden cage,
  Two wounds made one, then he dies a cruel death."


2. Lontoon suuri palo. Vuonna 1666 Lontoon keskustassa riehunut tulipalo aiheutti vakavia yhteiskunnallisia ja taloudellisia ongelmia.

"The blood of the just will be demanded of London
Burnt by fire in the year '66
The ancient Lady will fall from her high place
And many of the same sect will be killed."

3. Ranskan vallankumous vuonna 1789.

4. Napoleon Bonaparte. Napoleonin aikana 1769-1821 Euroopassa ja Ranskanssa kuohui.

5. Louis Pasteur (1822-1895) oli ranskalainen kemisti, joka osoitti bakteerien ja rokotusten tärkeyden sairaanhoidossa.

"The lost thing is discovered, hidden for many centuries.
Pasteur will be celebrated almost as a God-like figure.
This is when the moon completes her great cycle,
But by other rumors he shall be dishonored."

6. Adolf Hitler (1889-1945). Nostradamuksella katsotaan olevan ainakin kaksi ennustusta Hitleristä, joista toinen ennustaa hänen tuhonsa.

"Beasts ferocious with hunger will cross the rivers, 
The greater part of the battlefield will be against Hister. 
Into a cage of iron will the great one be drawn, 
When the child of Germany observes nothing."

7. Charles De Gaulle (1890-1970) oli ranskalainen kenraali ja poliitikko, myöhemmin Ranskan presidentti. Ennustuksessa mainitaan "eräs sukunimeltään De Gaulle".

8. Atomipommi/Ydinase. Ensimmäiset atomipommit räjäytettiin vuonna 1945 Japanissa, Hiroshimassa ja Nagasakissa.

9. John F. Kennedyn murha vuonna 1963 ja hänen veljensä Robert F. Kennedyn murha vuonna 1968.

"The great man will be struck down in the day by a thunderbolt,
An evil deed foretold by the bearer of a petition.
According to the prediction, another falls at night time.
Conflict at Reims, London and a pestilence in Tuscany."

10. Challenger-avaruussukkulan räjähdys vuonna 1986. Challenger räjähti vain muutamia kymmeniä sekunteja nousunsa jälkeen, tuhoten samalla kappaleiksi sen kyydissä olleet astronautit. Heidän perheensä ja ystävänsä olivat alhaalla katsomossa joutuen todistamaan rakkaidensa kuoleman taivaalla.

"From the human flock nine will be sent away,
Separated from judgment and counsel:
Their fate will be sealed on departure
Kappa, Thita, Lambda the banished dead err."

11. Prinsessa Dianan kuolema vuonna 1997.

12. John F. Kennedy Juniorin kuolema vuonna 1999.

13. World Trade Centerin iskut 11.9.2001

14. Suuri tulevaisuuden maanjäristys (jota ei vielä artikkelin kirjoittamisvuonna ollut tapahtunut). Ilmeisesti kyseessä tulee olemaan tuhansia ihmishenkiä vaativa järistys. Tänä vuonna Italiassa sattuneessa järistyksessä lähes 300 ihmistä sai surmansa, eli se ei välttämättä täytä vielä kriteerejä. Insider ehdottaakin Kalifornian olevan mahdollinen paikka sen epävakaan sijainnin vuoksi. Tulkitkaa itse alla oleva ennustus...

"The sloping park, great calamity, 
Through the Lands of the West and Lombardy 
The fire in the ship, plague and captivity; 
Mercury in Sagittarius, Saturn fading."

On erikoista, että 1500-luvulla elänyt henkilö pystyi antamaan tulevaisuuden ihmisten nimiä ja kertoa heille sattuvista tapahtumista, ja että heille todella kävi niin kuin ennustettiin. Entäpä Lontoon palo, jonka ennustuksessa osattiin mainita oikean kaupungin lisäksi oikea vuosilukukin? Monilla ennustuksilla on kyllä mahdollisuus sopia useampaankin tapahtumaan, jälkikäteen on helppo puntaroida palat loksahtelemaan oikeisiin paikkoihin.

Onko prekognitiota todella olemassa, vai ohjaileeko näitäkin yhteensopivuuksia sattuma? Sattuma on melko kiireinen, mikäli sysäämme kaikki selittämättömät ilmiöt ja asiat sen harteille.

En ole itse koskaan käynyt ennustajalla, ja uskon sillä alalla liikkuvan paljon huijareita. Se ei kuitenkaan poissulje sitä, etteikö joillain ihmisillä todella olisi kykyä katsoa ajan sitoman hetken yli. Aikahan on ihmisen luoma käsite, en yhtään epäile, että joku jossain pystyy hieman venyttämään sen rakenteita.

Olisin valmis kokeilemaan avoimin mielin.

Mitä Nostradamukseen tulee, hän oli joko todellinen parapsykologinen nero, edelläkävijä, tai sitten seinähullu, joka näki aivan liian vilkkaita unia.

Kummituskämppä

Saariselän upeiden tunturimaisemien kupeeseen piiloutuu pieni mökki, jonka vierailijat ovat kokeneet aikojen saatossa paranormaaleja tapahtumia. Kummituskämppä -nimeä kantava autiotupa rakennettiin vuonna 1845 vanhan Kittilä-Inari -postipolun varteen. Alkuperäisen kämpän kerrotaan tuhoutuneen tulipalossa, joistain lähteistä löytyy jopa väite poromiesten polttaneen kämpän tahallaan, koska eivät kestäneet sen kummittelua. Alkuperäisen tilalle rakennettiin uusi tupa, joka siirrettiin nykyiselle paikalleen Saariselän lomakylän reunamille vuonna 1997.

Aikoinaan Karvaselän autiotupana tunnettu mökki sai Kummituskämppä-nimityksensä 1900-luvun alussa, kun tuvassa majoittuneet matkamiehet alkoivat raportoida selittämättömistä tapahtumista, joita heidän läheisyydessään tapahtui heidän majoittumisensa aikana. Yleisesti alettiin uskoa, että tuvassa kummitteli kauppias Sohvi Tammela, joka katosi pikkupoikansa kanssa Ruijan ja Kittilän välimaastoon myyntitavaroita noutaessaan. Tammelan ja hänen poikansa uskottiin joutuneen ryöstömurhan uhreiksi, sillä alueella tiedettiin liikkuvan ihmishengen arvosta välinpitämättömiä metsärosvoja.

Kummituskämppä on nykyisin pieni, kotoisa tupa, josta löytyy kaunis takka, pöytä penkkeineen sekä puinen, suuri arkku. Tupaa valaisee pieni ikkuna pöydän toisessa päädyssä ja synkän mökin ainoassa valonkajastuksessa pöydän päällä lepää matala lasivitriini, jossa kerrotaan Kummituskämpän salaisuuksista. Esittelyteksti paljastaa, että tuvan yöpyjät ovat kuulleet jonkun hakkaavan tuvan seinustalla halkoja tai heitelleen siihen kiviä, vaikka pihalla ei ole ollut ketään. Kämpän ovi avautuu itsestään ja jotkut yöpyjät ovat kauhukseen todistaneet, kuinka tuvassa olleita tavaroita on heitelty ympäriinsä raivoisasti. Tekijää ei olla koskaan nähty tai "saatu kiinni".

1930-luvulla muuan postimies Martti Mattus yöpyi usein Kummituskämpässä. Kummittelu piinasi häntä ja hän koetti ratkaista tuvan kätkemän arvoituksen. Hän tutki mökin kauttaaltaan, ja löysi lopulta katon alta luurangon. Luuranko toimitettiin poliisille, mutta se kenelle onnettomalle ihmisparalle se kuului, ei koskaan ratkennut. Eikä kummittelu lakannut.

Vierailin itsekin Kummituskämpässä sen tarinoiden houkuttelemana vajaa vuosi sitten. Ulkona oli upea, sinertävä Lapin talvinen päivänvalo ja huolimatta lomakylän läheisyydestä, oli mökin luona täysin hiljaista. Tunnelma todella oli aavemainen, vaikka mökki oli saanut osakseen jo monen muun uteliaan vierailun pihamaan tallotusta lumesta päätellen. Sisällä mökissä huomasin, että pienestä koostaan huolimatta mökki oli yllättävän "elossa", sillä kuulin epämääräisiä kolahduksia ja rapsahduksia ollessani mökin sisällä. Muutoin kaikkialla oli kuolemanhiljaista.


Onko kauppias Tammela todella jäänyt kummittelemaan kämpälle, myös kun vanha poltettiin maan tasalle tai kun uusi mökki siirrettiin?

Mökissä ovat monet, toisilleen tuntemattomat ihmiset kokeneet paranormaaleja. Voiko se olla sattumaa, vai tekeekö ihmismieli jälleen temppujaan?

Entä jos kyse todella on levottomasta hengestä?

Jos jokin asia on varma, niin se, että tällä kämpällä on luurankoja kaapeissaan.

Murhaniemi

Bodominjärveä Murhaniemeltä

Kukapa meistä ei olisi koskaan kuullut Bodominjärven ratkaisemattomasta murhamysteeristä? Vuonna 1960 5. kesäkuuta kolme nuorta surmattiin raa'asti Bodominjärven niemellä, heidän nukkuessaan teltassa. Teltan narut katkaistiin ja hyökkääjä iski uhrejaan ensin todennäköisesti kivellä telttakankaan läpi. Kaikilla uhreilla, myös eloonjääneellä Nils Gustafssonilla, oli päänseudullaan tylpän esineen aiheuttamia iskuvammoja, mutta vain kahta oltiin puukotettu, Seppo Boismania ja Maili Björklundia. Puukotuksista huolimatta näillä kahdella todettiin kuitenkin sama kuolinsyy kuin seurueen kolmannella kuolonuhrilla, Anja Mäellä. Syyksi todettiin kallonmurtuman aiheuttama aivoruhje.

Bodominjärven surmat aiheuttivat laajan tutkinnan ja spekulaatioiden vyöryn, jonka saatteeksi yksi murhaajaepäilty hirttäytyi vankeudessa. Rikos on tänäkin päivänä ratkaisematta, mutta siitä löytyy värikäs skaala tietoa internetin syövereistä, puhumattakaan lukuisista dokumenteista, joissa tuon kohtalokkaan yön tapahtumiin pureudutaan yhä uudelleen ja uudelleen, uuden oivaltamisen toivossa. Minä en käsittele tai arvaile rikoksen taustoja nyt enempää, vaikka minulla, kuten kaikilla tapauksesta kiinnostuneilla, oma teoriani yön tapahtumista onkin. Tällä kertaa haluan jakaa kanssanne erään telttailijan omakohtaisen, yliluonnollisen kokemuksen kuuluisasta Murhaniemestä. Tämä henkilö halusi jakaa tarinansa kanssani, ja sain luvan julkaista sen blogissani.

Janne (nimi muutettu) kertoi, että Bodominjärven surmat olivat kiinnostaneet häntä aina, osittain sen vuoksi, että hän on kotoisin läheltä tapahtumapaikkaa, osittain tapauksen päälle lyödyn mysteerin leiman vuoksi. Vuonna 2010 syksyllä hän halusi kahden ystävänsä kanssa kokea Bodominjärven Murhaniemen tunnelman ja kaverukset yöpyivät samassa paikassa, jossa 50 vuotta sitten oli kolme nuorta kokenut karmean päätöksen elämälleen. He eivät halunneet yöpyä paikalla tismalleen tapahtumayönä, sillä olivat epäilleet tuon ajankohdan houkuttelevan paikalle useammankin jännitystä telttaretkiinsä kaipaavan (jossa he muuten olivat oikeassa: 50 vuotta Bodominjärven surmista; Murhapaikasta tuli kaatopaikka). Illan pimetessä kaverukset sytyttivät nuotion ja grillasivat makkaraa, joivat muutaman oluen ja keskustelivat kohtalokkaan yön käänteistä. Puolenyön aikoihin he sukelsivat telttaan nukkumaan.

Yöllä Janne säpsähti hereille, ymmärtämättä täysin syytä sille. Hän nousi istumaan makuupussissaan ja kuulosteli maailmaa teltan ympärillä. Hän oli jostain syystä täysin hereillä ja päätti käydä teltan ulkopuolella haukkaamassa raitista ilmaa ja laskemassa illalla juodut oluet ja vedet kuusen juurelle. Syksyisen kylmä ilma iski vastaan heti teltan ulkopuolella ja Janne toimitti asiansa pikaisesti päästäkseen takaisin makuupussin lämpöön. Teltalle päästyään hänet kuitenkin pysäytti outo, uikuttava ääni niemenkärjestä. Hän jähmettyi niille sijoilleen ja koetti tähystää pimeydessä kohti järvenselkää ja niemennokkaa. Silloin hän näki niemenkärjessä seisovan hahmon. Hän oli vähällä huudahtaa säikähdyksestä, mutta tarkennettuaan katseensa huomasi hän hahmon olevan selin itseensä, järvelle tuijottaen. Janne hiipi hieman lähemmäksi hahmoa ja erotti, että nuori nainen seisoi paikoillaan keho hieman vavahdellen, kuin hän itkisi voimakkaasti. Janne kysyi kovaan ääneen onko naisella kaikki hyvin, mutta tämä ei reagoinut hänen ääneensä.

Lähestyessään naista varovaisesti Janne kuuli naisen todella itkevän, nyyhkytys tuntui kuuluvan joka puolelta hänen ympäriltään, mutta hän ajatteli sen johtuvan syksyisen yön seisovasta ilmasta. Janne kysyi vielä naiselta oliko tämä kunnossa, muttei saanut vastausta. Hän kääntyi katsomaan telttaa kohti jännittyneenä, kuin varmistaakseen sen olevan vielä paikoillaan, ystäviensä olevan vielä kunnossa, mutta kun hän kääntyi kohtaamaan niemenkärjessä itkevän hahmon uudelleen, ei missään enää näkynyt ketään. Janne kompuroi taaksepäin ja pyörähti nopeasti ympäri. Niemi oli kapea, nainen ei millään olisi voinut kulkea hänen ohitseen yhtäkkiä, huomaamatta. Pelko iski Janneen ja hän syöksyi takaisin telttaan, herättäen ystävänsä, jotka luulivat Jannen koettavan vain pelotella heitä. Ystävät nauroivat Jannen "hyvälle yritykselle" ja jatkoivat uniaan.

Janne pujottautui takaisin makuupussiinsa käyden läpi kokemaansa. Hän oli edelleen liian kauhuissaan nukkuakseen, ja pohti tapoja, joilla vakuuttaa kaverit yön oudosta sattumasta aamulla. Alkuun hän kuunteli teltan ympäristöä ja sydämensä kovaa sykettä, mutta jossain vaiheessa uni vei uudelleen voiton.

Aamuyöllä Janne heräsi, kun toinen hänen ystävistään tönäisi häntä kevyesti ja kuiskasi peloissaan:

"Kuuletko tuon?"

Janne kuulosteli ja tajusin kauhuissaan, että teltan läheltä kuului risujen rasahduksia, kuin joku kävelisi telttaa ympäri. Askeleet lähenivät ja hetken kuluttua kaverukset kohtasivat toistensa kalpeat kasvot ja kauhusta laajenneet pupillit, he lukivat toistensa kasvoilta, että joku oli todella tullut seisomaan heidän telttansa viereen. Sekunnit venyivät ja tuntuivat tunneilta, Janne ei uskaltanut edes hengittää. Telttakankaalle tipahti jotain, ehkä vain pieni puusta pudonnut oksa, mutta se sai Jannen ystävän karjaisemaan. Seurueen kolmaskin jäsen heräsi hätkähtäen, ja kerättyään hetken rohkeutta kolmikko syöksyi ulos teltasta valmiina kohtaamaan ahdistelijansa - vain huomatakseen että niemi oli tyhjä, kaikkialla oli kuolemanhiljaista.

Kaverukset kiersivät niemen pariin otteeseen kivet ja oksat aseinaan, mutta he olivat ainoat paikalla. Teltan luokse palattuaan he huomasivat, että yksi teltan kannatinnaruista oli katkennut - tai katkaistu. Pelko kumppaninaan ystävät palasivat telttaansa yrittäen hermostuneesti nauraa tapahtumat pois, mutta kukaan heistä ei nukkunut enää silmällistäkään. Jannen ystävät eivät myöskään enää nauraneet, kun hän kertoi aikaisemmin yöllä tapahtuneen yliluonnollisen kokemuksensa. Aamulla vähäpuheiset ja väsyneet ystävät pakkasivat tarvikkeensa ja suuntasivat pois Murhaniemestä, aikomuksenaan olla koskaan palaamatta.

Olen itsekin käynyt katsastamassa Murhaniemen, tosin en uskaltaisi mennä sinne telttailemaan. Paikan historia nostaa ihon kananlihalle ja tunnelma niemessä on jotenkin sähköinen, jännittävä. Paikka on kaunis ja näkymä Bodominjärvelle upea, mutta sitä on mahdotonta ihailla muistamatta verta, joka niemen maaperään on vuodatettu.




Japanissa uskotaan Onryoihin, kostonhimoisiin henkiin, jotka saattavat olla sidottuja kuolinpaikkaansa. Ne ovat yleensä sellaisia yureita, henkiä, jotka ovat kuolleet jonkin voimakkaan tunteen saattelemana, esimerkiksi vihan, kateuden tai raivon, eivätkä pysty jatkamaan matkaansa eteenpäin. Onryot ovat usein sodan, luonnonkatastrofin, petoksen, murhan tai itsemurhan uhreja, jotka näyttäytyvät samanlaisena, kuin olivat kuolinhetkellään. Ne ovat kärsiviä ja kostonhimoisia, ja tahraavat kuolinpaikkansa kirouksella, joka voi tarttua kuolinpaikalla käyvään elävään kiinni ja vaikuttaa tämän elämään vielä vuosienkin päästä, jopa tuhoten sen.

Mitä tapahtui tuolla niemellä 5. kesäkuuta vuonna 1960? Onko sinne jäänyt kostonhimoinen henki odottamaan oikeaa hetkeä tai oikeaa henkilöä saapumaan paikalle, tuhotakseen tämän? Entä jos niemenkärjessä nyyhkyttävä nainen olikin runnottu ja verinen puukoniskuista, niin kuin onryo?

Varmaa on vain se, että tuona yönä kolme nuorta ihmistä saivat surmansa aivan liian varhain, ja ettei mikään maanpäällinen voima ole pystynyt syyllistä rankaisemaan.

Se ei poista sitä seikkaa, ettei murhaajalla ole/ollut silti omat demonit taisteltavanaan.