torstai 11. toukokuuta 2017

Elämän ja kuoleman rajamaat

Joitakin päiviä sitten satuin katsomaan televisiosta jakson sarjasta Kuoleman jälkeen (Project Afterlife). Jaksossa esiteltiin kaksi henkilöä, jotka väittävät käyneensä elämän ja kuoleman rajamailla sydämensä pysähdyttyä, mutta palanneensa sieltä takaisin elävien kirjoihin. Sarjan ideana on, että neljä tutkijaa kiertävät Usa:ssa kuulemassa kuolemanrajakokemuksia läpi käyneitä ihmisiä. He jakavat kuulemansa ja spekuloivat asioita yhdessä, koettaen ymmärtää mitä tapahtuu ihmisen kuollessa.

Tässä jaksossa tutkinnan kohteina olivat 52-vuotias Tony Davis, joka vuoti kuiviin kadulle jouduttuaan sattumalta jengiväkivallan uhriksi ja 43-vuotias Cyanne Martin, jonka sydän on pysähtynyt leikkauspöydälle kahdesti.


Tony Davisilla oli kymmenen ampumahaavaa, joista yksi oli lävistänyt miehen reisivaltimon. Davis kertoi tunteneensa kuinka hänen sydämensä syke ensin hidastui, kunnes se pysähtyi kokonaan. Hänelle tuli kylmä ja hän oli jossain pilkkopimeässä paikassa, palellen. Hetken kuluttua hän alkoi nousta ylös, leijua pilviin, ja hän tunsi kuinka kaikki hänen huolensa ja murheensa kevenivät hänen harteiltaan ennen kuin katosivat kokonaan. Hän näki valoa, joka tuli kaukaisesta kaupungista. Davis vaistosi kaupungin olevan täynnä iloa, rakkautta, ja hän valmistautui siirtymään sinne, kun vahva ääni sanoi hänelle, ettei hänen työnsä ole vielä tehty. Davis vastusteli, mutta voimakas "tuuli" veti hänet yhtäkkiä kauemmas kaupungista ja hän tippui jälleen alas samaan pimeyteen. Yhtäkkiä hän veti henkeä ja avasi silmänsä sairaalavuoteeltaan, hänen vaimonsa rukoillen vieressään. Sairaalaraportin mukaan tutkijoille paljastui, että Davisilla ei ollut tuona ajankohtana ollut tuntiin elintoimintoja, mutta jostain syystä elvytystä oltiin jatkettu tavallista kauemmin. Näin pitkän tauon uskottiin aiheuttaneet miehelle aivovaurioita, mutta herätessään Davis oli myös mieleltään täysin kunnossa.


Cyanne Martin oli lähellä kuolemaa ensimmäisen kerran kolmivuotiaana. Hänellä oli jo syntyessään sydänvikaa, "bikuspinen aorttaläppä", eikä lääkärit antaneet hänelle hyvää elinajan ennustetta. Ollessaan leikkauksessa oli Martinin isoäiti vaipunut "meditatiiviseen tilaan" rukoillessaan pienen tytön puolesta, ja kertonut katselleensa tytön leikkausta leikkaussalin katonrajassa. Hän oli osannut kertoa odotushuoneessa odottaville huolestuneille omaisille tytön selvinneen jo ennen kuin lääkäri tuli asian vahvistamaan. Myöhemmin, 30-vuotiaana, Martin joutui uudelleen hengenvaaralliseen leikkaukseen, jossa lähes kolmannes hänen sydämestään piti vaihtaa. Ennen vaipumistaan tajuttomuuteen Martin näki leikkaussalissa ympärillään valopisteitä, omien sanojensa mukaan keijuja. Tällä kertaa hänen äitinsä oli kokeillut isoäidin tekniikkaa meditatiivisesta rukoilusta, ja kertoi myös päätyneensä seuraamaan leikkausta sivusta. Hän kertoi ajatelleensa keijuja, koska tiesi niistä olevan lohtua tyttärelleen.


Martin päätyi myös sysipimeään paikkaan sydämensä pysähtyessä, ja Davisin kokeman mukaan myös hänen kokemuksessaan pimeys väistyi ja kirkkauden päässä näkyi kaunis ja rauhallinen paikka. Martin tunsi rakkautta ja iloa, ja kulki kohti valoa kunnes kaksi hahmoa pysäyttivät hänet. Hahmot olivat Martinin jo edesmenneet isoäidit nuorempina versioinaan, ja he kertoivat Martinille että hänen on palattava takaisin. Martin heräsi sairaalasta.


Sarjan tutkijat pohtivat Cyanne Martinin tapauksessa kyseessä olleen jonkinlaisen psykologisen yhteyden, sillä sekä naisen äiti että isoäiti olivat kokeneet odotushuoneessa "kehosta irtautumisen". Erikoista oli, että sekä Cyanne että hänen äitinsä mainitsivat keijut leikkaussalissa. Näyt leikkauksen aikana eivät kuitenkaan ole mahdottomia, sillä niitä saattavat usein aiheuttaa lääkitys ja lisääntynyt hermostotoiminta. Tässä tapauksessa kuitenkin vain toinen henkilöistä oli ollut leikkauksessa.


Sarja ei ollut mielestäni mitenkään erikoinen, tai edes täysin uskottava, mutta se jätti minut pohtimaan kuolemanrajakokemuksia, joista on uutisoitu kautta aikojen. Valo tunnelin päässä on jokaiselle tuttu käsite, tai vaikka elämän kulkeminen valokuvina silmien ohi. Näihin on olemassa myös tieteellisiä teorioita mm. neurokemiassa: aivojen hapenpuutetilassa tai korkeasta hiilidioksidista veressä. Kehosta poistumisen väitetään tieteellisesti johtuvan neuroanatomisesta ilmiöstä, jossa ihmisen päälakilohko kärsii toimintahäiriöstä, joka vaikuttaa kykyyn hahmottaa oma asema tilassa. Psykologisesti kuolemanrajakokemuksia selitetään ihmisen puolustusmekanismiksi kuolemanpelkoa vastaan, kokemuksen olevan hallusinaatio, jonka on tarkoitus rauhoittaa. (Lähde: Wikipedia - Kuolemanrajakokemus)


Tutustuin lisää aiheeseen, ja kirjassa Mysteria, selittämättömiä ihmeitä ja arvoituksellisia ilmiöitä (Genzmer & Hellenbrand, Parragon Books Ltd 2007) kerrottiin Englannissa tehdystä tutkimuksesta, jossa 63 sydämenpysähdyspotilaasta seitsemän kertoi kuolemanrajakokemuksesta. Koetta johti tohtori Sam Parnia Southamptonin yliopistosta, ja hänen mukaansa tutkimus on esimerkki siitä, että kuolemanjälkeistä elämää on olemassa. Tutkitut kertoivat kokeneensa iloa, toivoa, valoa ja lämpöä, eli samankaltaisia tuntemuksia kuin Tony Davis ja Cyanne Martin katsomassani sarjassa. Koetta suoritettaessa, ei yhdelläkään potilaalla ollut tuolla hetkellä mitattavaa aivokäyrää.


Tohtori Parnia myös kumoaa tutkimuksensa osalta tieteellisen teorian neurokemiallisesta hapenpuutteesta, sillä kuolemanrajakokemuksia kokeneilla potilailla oli ollut korkeat happipitoisuudet tapahtuman aikaan. Hallusinaatioihin Parnia ei usko, sillä potilaiden kokemukset olivat olleet liian todellisia ja yksityiskohtaisia ollakseen harhakuvitelmia, sillä potilaiden aivot eivät pystyneet toimimaan niin selkeiden prosessien vaatimalla tavalla tai luomaan muistijälkiä ilman mitattavaa aivokäyrää.


En ollut läsnä toisen isoäitini kuollessa, mutta äitini kertoi, että hänen katseensa oli ensin ollut levoton, kunnes se oli kiinnittynyt yhteen tiettyyn pisteeseen huoneessa. Tämän jälkeen isoäitini oli hymyillyt ja vetänyt viimeisen kerran henkeä. Jäytävän surun keskellä, tuo oli varmasti äidilleni lohduttava näky, ja minustakin sen kuuleminen tuntui todella hyvältä. Mitä tahansa isoäitini silmien edessä olikaan hänen kuolinhetkellään ollut, se oli tehnyt hänet onnelliseksi viimeisellä hetkellään elävien keskuudessa.


Kuolemanrajakokemuksiin uskominen on eri asia kuin usko kuoleman jälkeiseen elämään. Koska olen kokenut selittämättömiä asioita ja kuullut sekä oppinut paljon paranormaaleista ilmiöistä, minun on vaikea olla uskomatta, etteikö kuoleman jälkeen olisi jonkinlaista elämää. On olemassa raja elämän ja kuoleman välillä, ja ehkä ne henget jotka jäävät rajan lähettyville aiheuttavat paranormaaleja ilmiöitä elävien keskuudessa. Ne, jotka eivät jostain syystä pääse perille saakka. Ne, joilla on jotain kesken.


Kuolemanrajakokemukset sen sijaan ovat tapahtuneet ihmisille, jotka "palaavat" vielä elävien kirjoihin. Voiko todella olla kyse jonkin rajan lähestymisestä ja saavuttamisesta, vai tekeekö hiipuva aivotoiminta vielä karhunpalveluksen kantajalleen? Kuinka paljon rajakokemuksista on liioiteltuja, kuvitteellisia, entä kuinka suuri osa todella tapahtunut kun sekä ihmisen sydän- että aivokäyrä antavat ilmi ihmisen todella menehtyneen hetkeksi?


En tunne ketään kuolemanrajakokemusta omaavaa henkilöä henkilökohtaisesti, mutta kuuntelisin todella mielelläni heidän tarinansa. Minusta kyseessä on äärimmäisen kiehtova ilmiö, eikä sitä voi kukaan todistaa sen enempää olemattomaksi kuin olemassa olevaksi. Jokainen voi itse pohtia mihin suuntaan kallistuu.


On myös mielenkiintoista, kuinka samantapaisia kuolemanrajakokemukset ovat olleet kautta historian, oli kyse sitten 500 vuotta koetusta tai viime vuotisesta. Minulle tuo lohtua ajatus valosta, lämmöstä ja rakkaudesta, joka tajunnan ja elintoimintojen hyytymisen rajamailla odottaa. Sitä ei pysty ottamaan pois edes ne, jotka pyrkivät selittämään ilmiön täysin tieteellisesti, kliinisesti.


Jotain tuolloin tapahtuu, mutta vain aika näyttää itse kullekin mitä.

torstai 27. huhtikuuta 2017

Kauhujen talo

Vuonna 1974 syksyisenä marraskuun 13. alkuiltana erään kylän baarissa New Yorkin osavaltiossa havahduttiin miehen huutoon. Mies pyysi apua ja sanoi uskovansa, että joku on ampunut hänen vanhempansa. 23-vuotias mies, Ronald DeFeo Jr. vajosi polvilleen ja pyysi paikallisessa Henry's Barissa istuneita ihmisiä avukseen. Pieni joukko ihmisiä lähti sekavasti käyttäytyneen miehen mukaan, soittaen myös poliisit paikalle. Kukaan ei osannut varautua näkyyn, jota heitä talolla odotti - Ronaldin perheen kuusi muuta jäsentä löytyivät kaikki ammuttuina kuoliaaksi sängyistään. Amityvillen murhat tekivät uinuvasta pikkukylästä kaikkien katseiden kohteen tuossa marraskuussa, mutta löytyneet ruumiit olivat vasta alkusoittoa.

Poliisitutkinta syyllisen etsinnän tiimoilta ei kestänyt kauaa, sillä ensin tapahtumista eri versioita sepittänyt Ronald DeFeo Jr. tunnusti jo rikosta seuraavana päivänä surmanneensa perheensä: vanhempansa, kaksi siskoaan ja kaksi veljeään, joista nuorin oli vain 9-vuotias. DeFeo kertoi poliiseille ettei ollut pystynyt lopettamaan surmatöitä aloitettuaan ne. Jokainen uhreista oli ollut nukkumassa, vaikkakin löytyi viitteitä, että DeFeon äiti ja vanhin sisarus olisivat saattaneet olla hereillä kuolinhetkellään. Kuitenkin kaikki uhrit löytyivät omista sängyistään vatsallaan maaten, eikä kukaan ollut herännyt ampumiseen, vaikka DeFeon käyttämässä kiväärissä ei ollut äänenvaimenninta. Myöskään yksikään naapureista ei ollut kuullut laukauksia, joita uhreihin oli ammuttu kokonaisuudessaan kahdeksan. Ainoa erikoinen ääni, jonka naapurit olivat kuulleet surmayönä oli ollut perheen koiran haukunta aamuyöstä.


Uhreista ei löytynyt viitteitä muunlaiseen väkivaltaan, eikä heistä löytynyt jälkiä huumausaineista. Kukaan ei vain yksinkertaisesti herännyt tai yrittänyt estää tapahtumia mitenkään. Vaikka Ronald DeFeo on selkeästi syyllinen murhiin ja aivan ehdottomasti ihmishirviö, on erikoista, ettei kukaan kuudesta uhrista havahtunut yöllisiin tapahtumiin. Tämä onkin aiheuttanut myöhemmin spekulaatioita siitä, että DeFeolla olisi ollut rikoskumppani, ja näitä spekulaatioita DeFeo on yrittänyt itsekin ruokkia lieventääkseen tuomiotaan. DeFeo istuu tänäkin päivänä vankilassa, tuomittuna kuudesta toisen asteen murhasta. Psykiatrisissa tutkimuksissa todettiin DeFeon olleen täysin tietoinen tekemistään rikoksista tapahtumahetkellä siitä huolimatta, että hänellä oli huumausaineiden väärinkäyttötausta ja epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö.


Amityvillen murhataloon muutti vain 13 kuukautta kauhujen yön jälkeen Lutz-niminen perhe. Jay Ansonin kirjoittaman the Amityville Horror -kirjan mukaan kävi katolinen pappi siunaamassa Lutzien "unelmien kodin" heidän muuttopäivänään. Kirjan mukaan katolinen pappi kuuli huudon "Häivy täältä!" toisen kerroksen makuuhuoneessa, joka oli ollut Ronaldin kahden veljen huone ja murhapaikka. Pappi kehotti perhettä olemaan käyttämättä tuota kyseistä huonetta makuuhuoneena, ja perhe kuunteli papin kehotusta.


Ansonin kirjan mukaan perhe koki jotain selittämättömiä tapahtumia, ja heidän käytöksensä muuttui. Talon huoneissa leijui outoja hajuja, joiden syytä ei löydetty, ja vessoihin ilmestyi mustia tahroja, joita ei pystynyt vahvoillakaan pesuaineilla jynssätä pois. Huoneeseen, jonka käytön makuuhuoneena pappi oli kieltänyt, ilmestyi keskellä talvea kärpäsiä, ja talon seinällä ollut krusifiksi löytyi seinältä ylösalaisin kääntyneenä. Jonkin ajan kuluttua selittämättömyydet muuttuivat fyysisiksi, kun Lutzin perheen äiti tunsi ja koki kosketuksia ihollaan ja isä kärsi jatkuvasta palelemisesta, joutuen istumaan takan ääressä tuntikausia aamuyön tunteina, samoihin aikoihin kun DeFeon perhe oltiin mitä todennäköisimmin surmattu. Myös talo koki selittämättömiä vaurioita, jotka näyttivät toinen toistaan väkivaltaisemmin ja agressiivisemmin tehdyiltä. Lopulta perhe ei kestänyt asua talossa enää hetkeäkään kauemmin, vaan he pakkasivat tavaransa ja muuttivat pois.

Vaikka kukaan talossa myöhemmin asunut ei ole myöntänyt julkisesti kokeneensa mitään yhtä vahvaa kuin Lutzin perhe, ei talo ole saanut surmatöiden jälkeen pitkiä omistajuussuhteita. Viimeksi talon uutisoitiin olleen myynnissä vuonna 2016, jolloin kiinteistönvälittäjä kertoi talossa kummittelevan vain ihmisten uteliaisuuden. Lutzin perhe on eri mieltä, ja perheen poika Danny Lutz kertoi muutamia vuosia sitten oman kantansa asiaan dokumentissaan "My Amityville Horror". Hän oli 10-vuotias perheen asuessa "riivatussa" talossa 28 päivän ajan.

Amityvillen murhat eivät jääneet mysteeriksi, ja syyllinen saatiin nopeasti kiinni, mutta murhien jälkeiset tapahtumat ja spekulointi, julkisuus ja talon maine ovat synnyttäneet talon ympärille vahvan kauhukulttiarvon, joten talossa asuvat saavat tuskin rauhaa senkään vuoksi. Selittämättömät asiat murhayönä ja Lutzin perheen kokemukset saavat kuitenkin pohtimaan sitä kamalampaa vaihtoehtoa - entä jos talossa asuvat elolliset eivät olekaan yksin?

Menneisyyden haamut talossa ja korttelissa vaeltavat joka tapauksessa, sillä tuskin kukaan pystyy asumaan siellä ajattelematta niitä viattomia ihmishenkiä, jotka ihmishirviö riisti tuona traagisena yönä 70-luvulla. Mikäli he eivät kummittele talossa, kummittelevat he jokaisen asukkaan mielessä.

Jotkut vaistoavat asioita herkemmin kuin toiset, enkä itse uskaltaisi yöpyä talossa, jolla on näin synkkä historia. Enkä vaan saa erästä kysymystä mielestäni tapaukseen liittyen: Miten on mahdollista, ettei kukaan DeFeon perheenjäsenistä herännyt laukauksiin?

(Lue lisää: Amityvillefiles.com)

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Yöllinen kohtaaminen

Tammikuussa kirjoitin vaatehuoneestamme (lue: Tammikuun tapahtuma), jonka liiketunnistinvalot rävähtivät päälle ilman selitystä. Samaisessa huoneessa on tapahtunut ennenkin outoja, ja koska se on hyvin lähellä makuuhuonettamme ja asuntomme ainoaa wc:tä, aiheuttaa sieltä öisin kuuluvat äänet toisinaan vilunväreitä ja pelkotiloja pahaa aavistamattomalle.

Alkuviikosta yöllisellä vessareissullani näinkin liiketunnistinvalojen välähtävän päälle vaatehuoneen liukuoven alta ja reunoista, tuoden hentoa, sinistä valoa huoneeseen. Muutaman sekunnin ajan näytti siltä, kuin joku liikkuisi huoneessa, valo synnytti aavemaisia varjoja tilaan. Sytytin kattovalon, ja huokaisin helpotuksesta kun huomasin tilan olevan tyhjä. En ole varma, oliko suoranaisesti kyse varjohahmoista, mutta jäytävä tunne takaraivossani ei antanut minun uskoa olevani täysin yksin huoneessa. Palatessani sänkyyn minun oli vaikea saada uudelleen unen päästä kiinni, ja vilkuilin raollaan olevaa makuuhuoneen ovea kuin odottaen näkeväni käytävällä mustan, aineettoman hahmon.

Vaikka olenkin nähnyt lapsena varjohahmon, ei kohdalleni ole sattunut montaakaan kokemusta niistä, ei ainakaan aikuisiällä. Sen sijaan sisareni koki pari vuotta sitten lapsuudenkotimme käytävällä selittämättömän, paranormaalin tapahtuman. Hän näki puolisoani muistuttavan hahmon öisellä vessareissullaan (mainitsin tästä aikaisemminkin tekstissäni Onko siellä joku?). Siinä missä itse kuulen asioita, kohdalleni ei ole lukuisia kertoja sattunut paranormaalia toimintaa, jonka voisin todistaa omin silmin. Sisareni kertoma tarina kuitenkin saa sydämeni lyömään pelosta, jos vaan todistan kuuloaistillani yöllisiä tapahtumia.

Sisareni heräsi yön pikkutunneilla lapsuudenkodissamme mennäkseen vessaan. Hän ei muista nähneensä mitään pelottavaa unta, mutta hän koki olleensa tilanteessa täysin hereillä. Hän astui ulos makuuhuoneesta pimeän, keskellä metsää möllöttävän talon hiljaiseen käytävään ja antoi katseensa tottua yön mustuuteen. Ulkoa loistava pihavalo antoi ikkunasta himmeää valoa, joten oli mahdollista edetä pimeää käytävää pitkin hämäränäön voimin. Lähellä vessaa sisareni kohotti katseensa, ja näki puolisoni seisovan katse lattiaa kohti erään toisen makuuhuoneen oven kohdalla.

Puolisoni oli hiljaa, eikä näyttänyt huomanneen sisareni saapumista. Hän oli hieman kumartuneena alas, sisareni epäili hänen tervehtineen ehkä kissaa jalkojensa juurella. Sisareni tervehti puolisoani hyvissä ajoin, jotta tämä ei säikähtäisi hänen ilmestymistään vierelleen. Puolisoni ei näyttänyt kuulevan tai reagoivan tervehdykseen, joten sisareni yritti uudelleen, hieman kovemmalla äänellä. Etäisyyttä näiden kahden välillä oli kahdesta kolmeen metriä.

Puolisoni hahmo kohotti katseensa ja näytti kääntyvän katsomaan suoraan sisartani, sanomatta kuitenkaan mitään.

Sisareni odotti vastausta, mutta tuolloin, aivan yhtäkkiä hahmo katosi, suoraan hänen silmiensä edessä.

Kauhu iski hyökyaallon tavoin.

Sisareni ryntäsi lähellä olevaan vessaan ja löi huoneen valot päälle, kohdaten kalpeat kasvonsa peilistä. Mitä juuri oli tapahtunut?

Hän toimitti asiansa ja kerättyään hetken rohkeutta, syöksyi takaisin makuuhuoneeseensa, vilkuilematta tyhjiä ja pimeitä käytäviä, peläten näkevänsä jotain. Hän meni takaisin nukkumaan, epätoivoisesti yrittäen keksiä selitystä tapahtuneelle. Minä ja puolisoni olimme tuolloin talossa, mutta aamulla selvisi myös, ettei puolisoni ollut liikkunut yön aikana missään.

Mahdotonta sanoa, mitä sisarelleni tapahtui tuona yönä. Unta, hallusinaatiota vai käytävällä todella seissyt yliluonnollinen varjohahmo?

Vaikka hahmo ei ollut uhkaava, jätti sen ilmestymisen järjettömyys jäljet rationaaliseen sisareeni. Minua kylmää ajatus hahmosta, joka tuntui lopulta kuulevan sisareni äänen ja kääntyvän katsomaan häntä, häviten tämän jälkeen kuin tuhkana tuuleen. Ja yön pimeinä tunteita muistan siitä syntyneet mielikuvat liiankin hyvin.

Valojen välähtely ja öiset kolahdukset ovat oma asiansa, mutta olisinko valmis vaikka tulevana yönä näkemään jonkun seisovan sänkyni päädyssä tai käytävällä matkallani vessaan?

Mahdoton sanoa.

Mutta tuskin.

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Yllätyksiä valokuvissa

Valokuviin on kautta aikojen ilmestynyt selittämättömiä hahmoja ja henkilöitä, joita kuvissa ei pitäisi olla - heitä ei ollut kuvauspaikallakaan. Kun kuvia vielä otettiin filmeille, selitettiin vieraiden hahmojen ilmestymistä filmien negatiivien päällekkäisyyksillä kuvaa kehitettäessä. Tällainen onkin ollut mahdollista, ja varmasti aiheuttanut monta kauhistunutta henkäystä kuvia selatessa ennen kuin totuus on paljastunut. On kuitenkin olemassa kuvia, joihin on ilmestynyt selvästi joku muu hahmo, eikä tapausta ole osattu selittää järjellä. Perhekuvaan on ilmestynyt kuollut sukulainen, vaikka hänestä ei samalla filmillä ole ollut kuvia, jopa kuolleet lemmikit ovat päätyneet takaisin isäntiensä syleihin tai valokuvan taustalle kuolemansa jälkeen. Autiotalojen ikkunassa näkyvät kasvot kuvassa, vaikka siellä ei ketään ole enää vuosiin asunut ja vanhoihin raunioihin ilmestyy hahmo, joka ei varmasti ollut paikalla kuvaushetkellä (lue: Mtv.fi - Vanhasta kuvasta paljastui outo hahmo).

Nykyaikana kuvien muokkaus on naurettavan helppoa, ja taitavimmat osaavatkin luoda aidonnäköisiä otoksia, jopa videoita. Internetissä on varmasti miljoonia kuvia ja videoita, joiden väitetään olevan aitoja, mutta jota ne eivät taatusti ole. Amatöörien kuvahuijaukset jäävät nopeasti kiinni, kun taas ammattilaisten muokkaukset saavat monet raapimaan päätään ja niiden uskotaan olevan aitoja, kunnes totuus paljastuu. Selaan mielelläni paranormaaleista tapahtumista sekä ilmiöistä otettuja kuvia ja videoita vaikkapa Youtubesta ja menen monessa lankaan itsekin - osa on vaan liian vakuuttavia, liian aitoja. Kun katsoo niitä iltahämärässä tai yönsydännä, vakuuttuu entisestään kun pelko hiipii esille mielenperukoilta. Loppujen lopuksi minäkään en voi luottaa muuta kuin omaan vaistooni näiden suhteen, ja joskus vaistoni sanoo joidenkin asioiden vain olevan mahdollista.

Viime aikoina yksi satunnaisesti pinnalla ollut kuvaustapa, joka on napannut selittämättömiä hahmoja, ilmiöitä tai asioita kuviin, ovat riistakamerat. Metsästäjät, riistanhoitajat ja maanomistajat virittävät tonteilleen kameroita, jotka nappaavat valokuvia vain havaitessaan liikettä. Tällä tavoin on saatu paljon tietoa seudulla liikkuvista eläimistä ja niiden liikkeistä, elintavoista. Aika ajoin riistakamerat ovat kuitenkin kuvanneet jotain selittämätöntä. Näin kävi maaliskuussa vuonna 2015, kun riistakamera nappasi kuvan Jämijärven metsissä liikkuneesta olennosta (Ilta-Sanomat). Tutustuin artikkeliin ja kuviin tuolloin huolella, huomaten, ettei artikkelissa yritetty millään tavoin pelotella ketään. Todettiin vain, että kuvaan on todennäköisesti päätynyt jonkinlainen hirvieläin. Joka tapauksessa zoomatessani kuvan reunalla näkyvään ihmismäiseen hahmoon, en saanut mielestäni tarinaa, jonka olin kuullut kasvottomasta miehestä (lue blogitekstini Urbaani legenda: Slender Man). Kuvassa näytti olevan olento, joka sopisi kuvaukseen ammottavine kuoppineen silmien paikalla. Tai sitten kyseessä oli hirvieläin. En kuitenkaan pystynyt ravistelemaan pois mieleeni kohonnutta jännitystä.

Riistakamerat ovat kuvanneet myös outoja valoilmiöitä, joiden on keskusteltu johtuvan esimerkiksi linssiin takertuneesta hyönteisestä tai eläimen silmän heijastuksesta salamavalon osuessa siihen. Joskus outoja kuvia tulkitessa selitykset tuntuvat olevan vielä kauempaa haettuja kuin mahdollisuus johonkin yliluonnolliseen.

Alla olevassa Youtube-videossa on muutama valokuva, joilla väitetään olevan paranormaali ilmiö tai tapahtuma. Yksi näistä otoksista on riistakamerakuva, johon on eksynyt selkeästi ihmishahmo. Kameranomistaja väittää, että kyseinen metsä on suuri, eikä mikään muu kamera osoittanut merkkiäkään ihmisen liikkeistä alueella.

10 REAL Photos that Will Give You Chills - Slapped Ham

Henkilökohtaisesti en ole vielä törmännyt omissa kuvissani selittämättömyyksiin, mutta en olekaan kuvannut tällaisiin tapauksiin otollisia kohteita. Tosin vieraillessani paikoissa, joissa väitetään kummittelevan, syntyy sisälleni pieni jännityksen liekki ja melkein odotan nappaavani kuvan, jota ei pysty ihmisjärjellä selittämään.

Jos...

Kun näin tapahtuu, tämä blogi tulee tietämään siitä ensimmäisenä.

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Pieni hylätty mökki

Maaseutukylä, josta olen kotoisin, on joutunut vuosien saatossa samaan tilanteeseen kuin sadat muut maaseutukylät - pienet maatilat ja yksinäiset omakotitalot tyhjenevät niiden asukkien jättäessä tämän maailman taakseen, eikä kukaan jatka tilan ylläpitoa. Taloissa varttuneet lapset ovat muuttaneet suuremmille asutusalueille kaupunkien läheisyyteen työn perässä, ja vaikka he ehkä joskus haaveilivat paluusta kotitilalleen, on todellisuuden karu kynnys liian korkea.

Kylässäni tyhjentyneet talot ovat harmittomia, lähinnä surullinen muistutus elämästä, jonka ne ovat joskus kätkeneet seiniensä sisälle. Pihoilla kasvavat villiintyneet sypressit ja ikkunoissa roikkuvat pölyttyneet verhot. Pihan perällä olevan vajan katto on luhistunut ja leikkimökin rappusilla on harmaa möykky, joka on joskus saattanut olla jollekin pienelle ihmiselle tärkeä nukke. Ainoa säännöllinen vieras noissa taloissa on ajan hammas, joka nakertaa talojen ulkopintoja ja saa pihan rehottamaan.

On kuitenkin tiettyjä taloja, joista elämä jonkinlaisessa muodossa ei tunnukaan poistuneen. Yksi tällaisia lapsuudenkyläni taloja on pahamaineinen Kummitustalo. Sen lisäksi myös joissakin muissa hylätyissä taloissa kerrotaan tapahtuneen outoja - ikkunoihin on ilmestynyt kasvoja, verhot ovat toisinaan eri asennoissa (vaikka talvella taloon ei vie yhtä ainutta jälkeä) ja pihapiiriin jääneet tavarat ovat saattaneet vaihtaa paikkaa yön aikana. Minä ja ystäväni, jonka kanssa jouduimme mm. eräs syksy pelkäämään vaanijaa metsän pimeydessä, tupsahdimme kerran kotikylämme metsiä tutkiessamme hylättyyn, vanhaan hirsimökkiin.

Mökki sijaitsi erään suuren pellon ja synkän kuusimetsän rajalla, ajotie sinne oli metsittynyt jo jokin aikaa sitten, vain pari haurasta uraa sammaleessa antoi viitettä mökille joskus kulkeneesta kulkuväylästä. Mökki oli yllättävän hyvässä kunnossa, vaikka siellä ei selkeästi ollut asunut kukaan enää vuosikausiin. Piha-alueella oli myös pienikokoinen talli ja lato, joiden ovenedustat olivat kasvaneet heinästä umpeen. Muutoin pihapiiri näytti siistiltä, ylimääräinen tavara oli siivottu pois (tai kasvuston peittämää) ja kaikkien rakennusten ovet ja ikkunat oli suljettu, ei kuitenkaan laudattu umpeen. Uteliaina kiersimme pihaa ja taloa, kurkkien pimeistä ikkunoista sisälle.

Erään ikkunan kohdalla ystäväni valahti kalpeaksi ja keskeytti iloisen puheenparteni sihahtamalla minut hiljaiseksi. Katsoin häntä säikähtäneenä, odottaen selitystä. Hän kyyristyi matalammaksi ja sanoi hiljaa ääni värähtäen, että meidän olisi syytä lähteä. Pelko tarttui kouristuksenomaisesti kiinni minusta ja kyyristyin matalammaksi. Oletin, että ystäväni oli nähnyt jonkun, kuljimme kuitenkin luvatta näillä mailla. Tähystin reittiä pois mökiltä metsän suojaan, kun yhtäkkiä ystäväni kirkaisi ja lähti juoksemaan täysillä metsää kohden. En jäänyt epäröimään vaan juoksin hänen peräänsä vilkaisemattakaan taakseni.

Juoksimme hyvän tovin ja pysähdyimme vasta kun olimme päässeet parin kilometrin päässä olevalle hiekkatielle, muutaman asutun omakotitalon kohdalle. Olimme hengästyneitä, ja adrenaliinin päästäessä irti kehostani alkoivat käteni täristä. Tivasin ystävältäni mitä oli tapahtunut. Hän antoi hengityksensä tasaantua hetken, ennen kuin kertoi ääni täristen ja kasvot edelleen vitivalkoisena, että oli nähnyt sisällä talossa istuvan vanhan naisen.

Ikivanhan oloinen nainen oli istunut selkä ikkunaan päin keinutuolissa hitaasti keinuen, mutta pysähtynyt yhtäkkiä. Tällöin hän oli kuulemma kääntänyt päänsä kohti ikkunaa ja ystäväni oli kohdannut hänen kuopalle painuneiden silmiensä katseen. Silmät olivat näyttäneet täysin kaihin peittämiltä ja vanhuksen iho oli ollut niin paperinohuen näköinen, että se oli näyttänyt vain pääkallon päälle pingotetulta nahalta. Ystäväni kertoi ääni säristen, että olisi voinut vaikka vannoa naisen pään kääntyneen tämän harteilla täysin luonnottomasti ihmiselle, kuin pöllöllä.

Vapisin kauhusta kuunnellessani ystäväni tarinaa, mutta en epäillyt hänen näkemäänsä, näin hänen katseestaan että jotain todella oli tapahtunut. Itse en ollut nähnyt mitään, joko siksi etten ollut katsonut, tai siksi, että ystävälläni oli liian vilkas mielikuvitus. Kuitenkin hänen kertomansa perusteella en koskaan enää mennyt lähellekään tuota hylättyä mökkiä, jossa paljastui todella asuneen vanha leskinainen kuolemaansa saakka.

Ystäväni kertomuksen perusteella pystyn kyllä täysin kuvittelemaan tilanteen, jossa vanhus istuu keinutuolillaan ja kääntää päänsä harteillaan kuin olisi riivattu, katsoen kaihin samentamilla, kuopalle painuneilla silmillään suoraan kohti. Mielikuvat puistattavat minua.

Tänä päivänä ystäväni ei halua muistella näkemäänsä. Hän sanoo ettei halua avata tuota muistoa mieleensä, koska ei saisi nukutuksi sen jälkeen.

Jos olisin nähnyt samanlaista, en kyllä nukkuisi itsekään.

Mahtaakohan tuo hirsimökki edelleen nököttää omalla, hiljaisella paikallaan kuusimetsän katveessa?

Ehkäpä tuo asia täytyy käydä jokin kerta tarkastamassa.