maanantai 14. elokuuta 2017

Salaisuus pinnan alla

Pari viikkoa sitten löysin Iltalehden aarreaitasta artikkelin aavehylystä, joka katosi vain parissa päivässä löydön jälkeen. Hylyn uskotaan kuuluvan rahtialus Brunswickille, joka upposi kanaalin pohjamutiin vuonna 1900, jouluaattoaamuna. Aluksen kohtaloksi koitui sumuisena aamuna ajaminen vedenalaiseen hiekkadyyniin, joka sai aluksen kallistumaan. Voimakkaan vuoroveden isku alukseen oli viimeinen naula sen arkkuun. Tämä jouluaattoaamuinen surkeiden sattumusten sarja aiheutti seitsemän miehistön jäsenen hukkumisen kanaaliin, kahdeksan jäsentä selvisi elävänä onnettomuudesta. Hylky upposi merenalaiseen hautaansa, ja on siellä edelleen tänä päivänä.

Iltalehden artikkelin mukaan tutkijat saivat havainnon kanaalin pohjassa olevasta hylystä, mutta tehdessään uudelleen hydrografisia mittauksia alueella parin päivän kuluttua, ei hylkyä ollut enää löydettävissä. Aluetta mitanneesta satamayhtiöstä annettiin lausunto, jonka mukaan he uskovat hylyn olleen vain hetken näkyvissä ja peittyneen uudelleen kanaalin pohjan sedimentteihin ja hiekkaan. Artikkelissa ei mainittu veikö alus viimeiseen, kosteaan lepopaikkaansa myös nuo seitsemän miehistön jäsentä, vai löydettiinkö heidän ruumiinsa kellumasta tapahtumapaikan lähistöltä tai huuhtoutuneena veden turvottamina rantaan. Melkoisen musta, synkkä ja surullinen joululahja noiden seitsemän hengen perheelle.


Näin kesäisin muistaa helpommin vesien kirkkaiden ja välkehtivien pintojen kätkemät salaisuudet. Moni maamme lammista, järvistä, joista ja jorpakoista ovat luultavasti jossain vaiheessa vaatineet ihmishengen, jotkut hieman enemmän ja useammin, jotkut ehkä vielä odottaen vuoroaan. Osa tapahtumista on dokumentoitu historian kirjoihin, osa taas yhtä pohjaan uponneita ja kadonneita kuin uhrinsakin. Mainitsin vedessä vaanivista vaaroista ja kotikyläni mutapohjaiseen järveen kertoman mukaan hukkuneesta pojasta tekstissäni Olio vedessä. Kuitenkin kammottavin veteen liittyvä kokemukseni tapahtui kymmenisen vuotta sitten kun vierailin ystäväni luona hänen suosittelemallaan rannalla Hämeenlinnassa.


Ahvenistonjärvi teki minuun vaikutuksen kirkkaudellaan ja kauniilla ympäristöllään lenkkipolkuja kiemurtelevan metsän katveessa. Ranta oli suurehko ja siellä oli muitakin mahdollisuuksia viettää kesäpäivää kuin vain uiden. Olympialaisaikainen maauimala hyppytorneineen vuodelta 1952 seisoi edelleen tukevasti järven laidalla, tosin oli silloin täysin hyödyntämättä.


Nautin kuumasta kesäpäivästä uiden kirkkaassa vedessä. En pohtinut vedenpinnan alleen kätkemiä salaisuuksia, sillä vesi oli niin läpinäkyvää että näin pohjan vaivatta. Siellä ei ollut salaisuuksia, tai sitten ne olivat vain kätketty näkyville. Jonkin aikaa uituani minut valtasi kuitenkin outo, synkkä tunne. Vesi alkoi tuntua kylmemmältä ja vieraalta, ja minuun hyökyi kummallinen, unenomainen tunne. Kirkas vesi näytti hetken aikaa petollisen tyyneltä ennen kuin yhtäkkinen, raju tuulenpuuska sai sen pinnan väreilemään rajusti. Päätin lähteä kuivattelemaan rannalle ja nauttimaan auringonpaisteesta ystäväni kanssa.


Jonkin ajan päästä rannan poikki ajoi ambulanssi. Se suuntasi läheiselle kuntopolulle, joka kiemurteli rannan läheisyydessä. Katsoin säikähtäneenä ystävääni ja muistan sanoneeni hänelle, että toivottavasti kukaan ei ole loukkaantunut. Jokin tunne sisälläni kuitenkin kalvoi mieleeni ajatuksen, että oli käynyt pahemmin. Vaistoni osui oikeaan, kun myöhemmin samaan suuntaan rannan poikki ajoi rauhassa musta kuoleman auto, ruumisauto. Myöhemmin sain kuulla että tuona päivänä oli läheisen poukaman takana olevaa rantasaunaa käyttänyt keski-ikäinen mies hukkunut Ahvenistonjärveen, mitä todennäköisemmin juuri silloin kun itsekin olin ollut vain parinsadan metrin päässä uimassa samoissa vesissä.


Olivatko tuntemukseni johtuneet vain kesäisen, pitkän uinnin aiheuttamasta rasituksesta tai kenties nälästä? Vai olisiko mahdollista, että vaistosin jotain tapahtuneen, järven vaatineen yhden hengen itselleen?


Tuon onnettoman miehen ruumis ei lepää järven pohjassa, mutta jäin silti pohtimaan mitä muita salaisuuksia tuo järvi kätkee sisälleen? Entäpä kanaali, jonne Brunswick upposi vieden mukanaan seitsemän henkeä? Miten on mahdollista, että kokonainen alus häviää täysin, voiko vedenpohjan hiekka tosiaan kätkeä sen viimeistä mastoa myöten?


Vedenpinta voi näyttää uskomattoman kauniilta, kun ilta-aurinko heijastaa siihen päivän viimeisiä, kultaisia säteitään. Mutta ensi kerralla kun aiotte pulahtaa siihen vilvoittelemaan haastan teidät ajattelemaan mitä pinta kätkee alleen. Aavehylkyjä? Ihmisjäänteitä? Levottomia hukkuneiden henkiä?


Älkää antako salaisuuden vetää teitä pinnan alle mukanaan...

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Syntynyt kuolemaan

Sukeltaminen muinaisiin yliluonnollisiin uskomuksiin ja tarinoihin on mielestäni aina yhtä kiinnostavaa. Jokaisella on jokin tarina kerrottavanaan, vaikka sen alkujuuret olisivat sukupolvien päässä. Ei ole pitkäkään aika siitä kun ihmiset uskoivat avoimesti yliluonnollisiin olentoihin, kuten noitiin ja maahisiin, keijuihin ja metsänhenkiin. Isovanhempamme olisivat varmasti voineet kertoa meille omista vanhemmistaan tai isovanhemmistaan, jotka jättivät puuroa saunatontulle, tekivät "taikoja" paremman sadon vuoksi tai kiipeilivät keskellä peltoa nököttävän valtavan, jättiläisen heittämän kiven päällä. Muinaiset uskomukset ovat kansanperinnettä, osa meidän jokaisen historiaa. Osa tarinoista on saanut väriä kylkiinsä ajan kolhuissa, osa on unohtunut täysin, mutta on myös niitä tarinoita, jotka voivat mitä todennäköisimmin olla yhtä totta kuin tänä päivänä sattuvat yliluonnolliset, selittämättömät tapahtumat.

Sain hiljattain käsiini erittäin mielenkiintoisen kirjan nimeltään Myytillisiä tarinoita (Simonsuuri & Tuomi, SKS, Hansaprint 2017). Kirjaan on koottu tarinoita ja uskomuksia ns. vanhalta kansalta ja ne on jaettu paikkakunnittain. Kirja sisältää niin kummitustarinoita kuin kuoleman kohtaamista, ja on kannesta kanteen mielenkiintoista luettavaa. Eräs tarina karmi yksinkertaisella tavalla, sillä se muistutti minua eräästä esi-isiemme ja -äitiemme järkyttävästä uskomuksesta.


Tarina on alkujaan Iisalmesta ja siinä kerrotaan erään talon palveluspiiasta, joka oli saanut "kuolemantaudin". Piika kärsi valtavista kivuista ja oli jo muuttunut täysin puhumattomaksi. Hän kynsi vuoteensa vieressä olevaa puuseinää juuri hetkeä ennen kuolemaansa. Kun elämä oli hiipunut hänestä pois, siivosivat muut hänen kuolinvuoteensa ja tarkastivat piian seinälle aiheuttaman vahingon. Piika, joka ei eläessään ollut lukenut tai kirjoittanut sanaakaan, oli kuolinhoureissaan raapinut kynsillään seinään tekstin: "Olen tehnyt lapsen ja tappanut sen".


Eriskummallisen tapauksesta tekee juuri se, että piika jonka ei tiedetty osaavan lukea tai kirjoittaa, tunnusti karmealla tavalla lapsenmurhan vetäessään viimeisen kerran henkeään. Miten hän onnistui siinä? Tuntuu epätodennäköiseltä, että hän olisi koko elämänsä salannut luku- ja kirjoitustaitonsa, miksi kukaan tekisi niin? Se on kuitenkin kaikista järkevin selitys, vaikkei tee piian tunnustamasta rikoksesta yhtään vähemmän kammottavaa. Entäpä jos hetken ajattelemme kuolemanhetken aikana tapahtuneen jotain selittämätöntä, jotain paranormaalia. Mikä sai piian tunnustamaan, ja miten hän onnistui siinä? Saiko hän kenties apua?


Muinainen uskomus, jonka tämä Iisalmesta kotoisin oleva tarina kuolinhetkestä kirvoitti mieleeni, on uskomus vaihdokkaistaVaihdokkaat olivat lapsia, joiden uskottiin olevan pahan olennon vaihtamia lapsiolentoja oikean lapsen tilalle. Vaihdokkaan tunnisti siitä, että lapsi oli jollain tapaa hidasälyinen tai oudon näköinen. Suomessa uskottiin maahisten tai metsänhenkien vaihtavan "normaalin lapsen" vaihdokkaaksi, muualla Skandinaviassa näin tekivät myös peikot. Vaihto tapahtui yleensä vauvaiässä ennen lapsen ensimmäistä ikävuotta.


Vaihdokaslapsia saatettiin yrittää vaihtaa takaisin "omaan lapseen" jättämällä vauva metsään. Metsässä maahinen, metsänhenki tai peikko saattaisi vaihtaa vaihdokkaan takaisin yön aikana. Vaihdokaslapsia myös surmattiin ja heitä jopa työnnettiin kuumiin uuneihin, jotta he "paranisivat". Kaikkien toimenpiteiden seurauksena vaihdokkaat yleensä menehtyivät.


Minua kylmää syvemmältä kuin koskaan aikaisemmin ajatella sitä tietämättömyden synnyttämää julmuutta, jonka seurauksena useat vauvat menettivät henkensä yksin metsässä nälkään, janoon, kylmään tai petoeläinten hampaisiin. Puhumattakaan niistä pahaa aavistamattomista ihmisenaluista, jotka syntyivät vain kuolemaan kuumassa uunissa, tai tullakseen jollain toisella yhtä karmivalla tavalla surmatuksi. Sanani eivät riitä.


Iisalmen tarinan piika surmasi oman, vastasyntyneen vauvansa. Emme saa koskaan tietää miten hän sen teki, miten hän salasi raskautensa, kuinka hän synnytti lapsen, mutta voimme vain kuvitella vastasyntyneen hädän.


Jättikö piika pienen ihmisalun metsään, kuten ennen vaihdokaslapsia jätettiin? Hautasiko hän tämän elävältä vai tukehduttiko heti pienen synnyttyä?


Jokainen vaihtoehto tuntuu liian kammottavalta ajatella.


En usko kaikkia selittämättömyyksiä tai tarinoita hirviöistä ja kummituksista, mutta yksi asia on varma: maan päällä kävelee lukuisia ihmishirviöitä. Niin oli ennen ja niin on edelleen tänäkin päivänä.


lauantai 15. heinäkuuta 2017

Hahmo peilissä

Näin jälleen varjohahmon. Ja kyllä, se oli yhtä kammottava kokemus kuin muistin. Miksi juuri nyt? Keskellä kauneinta kesää, kun päivänvaloa on riittämiin ja yötkin vielä tulvillaan hämärää valoa.

Yllätys, yllätys, paranormaali tapahtuma sijoittui lapsuuden kotiini, kun noin viikko takaperin kesäisen sinisellä yötaivaalla loimotti suuri, keltainen täysikuu. Kesäloman alkua oli upea tulla juhlistamaan keskellä metsää sijaitsevaan lapsuudenkotiini, siellä rauha ja luonnonläheisyys antavat minulle uutta energiaa joka kerran. On erikoista, että voin samaan aikaan kokea yhdessä ja tietyssä paikassa sekä niin suurta sisäistä rauhaa, että jäytävää pelkoa, mutta en vaihtaisi hetkeäkään pois. Kesän aikana yliluonnolliset tapahtumat ovat olleet hyvin vähäisiä, joten en uskonut mitään näin "suurta" tapahtuvan.

Heräsin keskellä yötä janoon, suuni oli kuiva kuin autiomaa, joten lähdin suuntaamaan keittiöön. Olin väsynyt, mutta kylmä vesi virkisti minua hieman. Ikkunasta näkyi puiden takaa valtava täysikuu, se lumosi minut hetkellisesti. Pihapiiri oli hiljainen ja se kylpi hämärässä kesäyön valossa. Kaikkialla oli niin hiljaista ja rauhallista, etten alkuun kiinnittänyt huomiota pariin metalliseen kolahdukseen talon eteisestä. Hetkessä muistin kuitenkin taannoisen kerran lapsuuden kodissani, kun eteisen valot olivat syttyneet itsestään, joten lähdin tarkastamaan tilannetta.

Eteisessä on suuri, lattiasta melkein kattoon saakka ulottuva peili. Tunnistin äänten tulleen siitä, sillä olen monta kertaa aiemminkin kuullut saman äänen jonkin osuessa peiliin vahingossa. Tällä kertaa uskoin peilissä olevan jonkinlaista pintajännitettä. Tarkastelin peiliä ja hipoessani sormenpäillä sen kylmää pintaa tajusin, että taustalla näkyi jotain. Sormeni jähmettyivät ja sydämeni alkoi hakata. En uskaltanut siirtää heti katsettani taustaan, mutta näytti siltä, että takanani avautuvalla käytävällä seisoi joku. Tumma hahmo.

Käytävällä oli hämärää, vaikka eteisen ikkunoista tulvikin sisään tummansinistä valoa. Olin hetken jähmettyneenä, pelosta jäykkänä. Taustalla näin, että käytävän tumma hahmo ei liikahtanutkaan. Keräsin rohkeuteni rippeet ja käännähdin ympäri, käteni nousivat suojelevasti eteeni kuin niistä olisi jotain hyötyä jos hahmo olisi päättänyt rynnätä minua kohti. Mutta kohtasin vain tyhjän käytävän.

Käännyin takaisin peiliä kohden, ja voin vannoa, että käytävälle oli myös levinnyt tummansininen heinäkuun yön valo, jota siinä ei aikaisemmin ollut.

Varjohahmo, yhtäkkiä täysin hereillä oleva mieleni viestitti heti, vaikka rationaalinen puoleni sykki sanaa näköharha. Tunsin kuitenkin sisälläni, että eteisen äänet, hahmo peilissä ja edellisen kerran tapahtuma valojen kanssa ei voinut olla sattumaa (lue: Valo kesäyössä). Se ei ollut näköharhaa, vaan jotain ihan muuta.

En nähnyt varjohahmoa tarkasti, joten kuka tahansa epäileväinen voisi uskoa sen johtuneen yöstä, väsymyksestäni tai sadasta muusta "järkevästä" syystä. En ole varma mitä itsekään uskallan asiasta ajatella. Joka tapauksessa en ole hetkeen kokenut mitään yhtä pelottavaa, ja tiedän, ettei tumma hahmo käytävällä ollut mielikuvitukseni tuotetta.

Sillä vaikka minulla vilkas mielikuvitus onkin, niin se ei ole mitään muuta kuin juuri sitä. Mielikuvitusta. Pääni sisällä. Eikä hahmot mielikuvituksestani herää henkiin ja astu todelliseen elämään.

Olen aina vihannut kauhuelokuvien teennäistä kattausta, jossa peilin edessä muina miehinä tai naisina touhuava päähenkilö näkee jotain karmivaa heijastuvan peilistä, mutta kun hän kääntyy, sitä ei olekaan hänen takanaan. Kyseessä on niin pohjaan asti kaluttu aihe, etten olisi uskonut tällaista tapahtuvan oikeasti. Se on liian tyypillistä, liian mautonta.

Mutta näyttää siltä, että tarinat, jopa kauhuelokuvat, ammentavat aiheensa todellisesta elämästä...

Tunnen pienen pelon vihlaisun kun annan itseni hetken aikaa ajatella mitä tuleva syksy tuokaan tullessaan...

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Portit ovat auki

Tähän lapsuudenajan kokemukseeni ei liity yliluonnollista, mutta se sai minut jälleen pohtimaan asioita ja haluan jakaa sen kanssanne, kun viimeaikaisten ukkosmyrskyjen jyrähdellessä muisto palasi jälleen tuoreena mieleeni.

Olin ala-asteikäinen erään poikkeuksellisen rajun ukonilman raivotessa lapsuudenkotini katon yllä. Se oli niitä myrskyjä, joiden aikana ei halua olla yksin, olo on turvaton ja rauhaton. Piha ikkunan takana oli kaatosateen harmaaksi värjäämä ja välähtelyt kirkastivat pihaa satunnaisesti. Jyrinä oli niin kova ja niin lähellä, että olohuoneemme lasikaapin ovet helisivät, pelkäsin että seinät kaatuvat päällemme. Istuin eteisen tuolilla, sillä en uskaltanut olla lähellä ikkunoita ja halusin olla paikassa, josta pääsen nopeasti mihin suuntaan vaan taloa, vanhempien luokse turvaan jos on tarve.


Raju ukonilma tuntui pyörteilevän päällämme hellittämättä, tai sitten lapsen mielessäni sekunnit vain venyivät minuuteiksi. Kova pamaus talomme takaa kieli, että salama oli osunut johonkin talon lähellä olevaan puuhun, kenties rysäyttäen sen säpäleiksi. Nostin polvet koukkuun tuolilla ja kiersin käsivarteni suojelevasti niiden ympärille. Pelkäsin, että jostain pienen pienestä raosta pääsee pallosalama taloon, olin kuullut niistä yhtä ja toista kamalaa.


Erään poikkeuksellisen rajun jyrähdyksen ja välähdyksen saattelemana olohuoneessamme oleva tv pamahti ja päästi pitkän, vinkuvan äänen. Isäni säntäsi tarkastamaan tilannetta, kuulin hänen ihmettelevän että johtokaan ei ollut seinässä. Samassa myös lankapuhelimemme alkoi soida lohduttomasti piristen ja ulko-ovemme kiskaistiin auki. Kirkaisin vaistomaisesti kun näin oven takana seisovan kookkaan hahmon. Hahmolla oli musta, vettä tiputtava sadeviitta yllään ja salaman välähdykset hänen takanaan saivat hänet näyttämään uhkaavalta. Kuulin kuitenkin pian tutun, lämpimän äänen sadeviitan uumenista, ja isoisäni laski hupun kasvoiltaan. Emme olleet huomanneet hänen ajaneen pihaamme. Riensin heti hänen luokseen ilahtuneena ja helpottuneena.


Ukkosmyrskyt herättävät minussa yleensä aina kunnioitusta ja haluan hiljentyä kuuntelemaan sen voittamatonta myllerrystä. Tämä, ja pelottavasti yliluonnollisuuteen taipuva muistoni (josta kerroin tekstissäni Kuollut astuu huoneeseen) ovat oikeastaan ainoat yksityiskohtaiset muistot ukonilmoista asuessani lapsuudenkodissani.


En pidä lainkaan epätodennäköisenä sitä paranormaalia teoriaa, että portit tuonpuoleiseen olisivat helpommin avattavissa, tai jopa kokonaan auki, ukonilman aikana. Siihen sisältyy valtava energialataus, joka jysäyttää vahvemmankin puun maan tasalle, miksei tämä energia voisi vaikuttaa myös yliluonnollisiin asioihin? Myös moni muu minun lisäkseni tuntee pelonsekaista kunnioitusta tätä säätilaa kohtaan, se myös osaltaan ruokkii rauhattomia sieluja, jotka vaeltavat keskuudessamme... Ne hyödyntävät mielellään tilaisuuden kurkottaa keskuuteemme. Kuka, tai mikä, tahansa voi lipua väärälle puolelle rajoja.


Valot välkkyvät ja sammuvat, ukkonen jyrisee armottomasti taustalla. Ilta on jo pimeä, vain salamat valaisevat huonetta. Yhtäkkiä salamanvalossa näen huoneen keskellä seisovan hahmon. Hahmo ottaa uhkaavasti askeleen eteenpäin, lähemmäs minua, kun pimeys nielee sen. Pelko kalvaa sisintäni, olen yksin. Olin yksin. Salama välähtää jälleen, ja hahmo on kadonnut. Käännyn, ja se seisoo takanani.


Yllä olevaa ei ole tapahtunut, mutta olen nähnyt tuosta paranormaalista tapahtumasta unta. Uni on toistunut, ja huomaan ukonilmojen käynnistävän sen.


Nyt odotan vain jääkö se pelkäksi uneksi, vai onko kyse jostain muusta...

torstai 22. kesäkuuta 2017

Valo kesäyössä

Olen nähnyt kesän aikana melko sekavia unia, joten en ihmetellyt alkuun kun erääseen lapsuudenkodissani nukuttuun uneen sekoittui tutut nuotit. Unen sekavan verhon läpi tunnistin sävelen jostain aikojen takaa, koska sen melodia on leimautunut mieleeni vaikka olen kuullut tuon sävelen vain kahdesti. Viime vuonna kesällä mieleeni palautui jälleen tuo melodia aiheuttaen minulle epätodellisen ja kammottavan olotilan, ja saman se teki taas kun sen iloinen sävel sekoittui uneeni.

Heräsin välittömästi räväyttäen silmäni auki. Sydämeni alkoi välittömästi valmistella taistele tai pakene -reaktiota ja pumpata adrenaliinia kehooni. Aioin juuri hokea itselleni, että tuo selittämätön hyräily, jonka aikaisemmin olen kohdannut (lue tekstini: Kesäillan melodia) on vain unta, kun kuulin sen kantautuvan edelleen korviini vaimeana. Nousin istumaan sänkyni laidalle ravistaen päätäni, oliko mahdollista että unen äänet jatkuivat vaikka olin täysin hereillä?

Hyräily lakkasi yhtäkkisesti ja mieleni täytti jälleen keskellä metsää nukutun kesäyön rauha. Nousin ylös ja lähdin keittiöön juodakseni vettä ja kootakseni ajatukseni. Olin valmis laittamaan kaiken tapahtuneen unen piikkiin. Tarkastelin hämärää taloa, huoneita ja käytäviä, kaikkien muiden nukkuen rauhassa. Vesilasin äärellä päätin, että mitään muuta selittämätöntä ei tänä yönä tapahtuisi, olin univelkainen ja valmis kuittaamaan aimo osan veloista tänä yönä.

Kävellessäni takaisin makuuhuonetta kohti huomasin, että eteiseen oli sytytetty valot. En ollut kulkenut eteisen kautta, en siis ollut sytyttänyt valoja sinne unenpöpperössä. Mistään päin taloa ei kuulunut liikehdintää, ja kaikkien muiden makuuhuoneiden ovet olivat kiinni, näytti siltä ettei kukaan muukaan ollut huvikseen noussut sytyttämään eteiseen valoja sinä lyhyenä aikana, jolloin kulautin vesilasin sisällön kurkkuuni.

Kävelin eteiseen ja valo välähti pahaenteisesti, vanhat tutut kylmät väreet aaltoilivat iholleni. Kuten aikaisemminkin olen kirjoittanut, olen kuullut että valojen välähtäessä astuu kuollut huoneeseen (lue: Räyhähenki). Napsautin nopeasti valot kokonaan pois päältä ja palasin makuuhuoneeseen jokseenkin sekavassa mielentilassa. Valot olivat menneet itsestään päälle katkaisijasta, entä oliko uneeni soljunut hyräily ollut vain sattumaa?

Tarkoittaako tämä sitä, että lapsuudenkotini selittämättömyydet ovat jälleen jatkuneet joidenkin kuukausien tauon jälkeen? Voin varmuudella sanoa, että kukaan perheenjäsenistäni ei yöllä käynyt valoja sytyttämässä, ja kun kysyin heiltä asiasta aamulla olivat hekin yhtä ymmällään.

Kuka, tai mikä, oli saanut valojen katkaisijan painumaan itsestään alas? Oliko sen tarkoitus viestiä minulle jotain?

Tämä oli kokonaan uusi ilmiö, odotan kauhunsekaisella innolla mitä seuraavaksi tapahtuu...