lauantai 23. syyskuuta 2017

Paranormaalia matkailua: Kummitusnähtävyydet

Iltalehti uutisoi 17.9.2017 muutamasta suositusta turistikohteesta, joissa kertoman mukaan kummittelee. Kaikista kiehtovin tarina löytyy Pariisin Eiffel-tornin historiasta, mainitsinhan aikaisemmassa matkailuaiheisessa blogitekstissäni jo siitä, kuinka rakkaus ja intohimo ovat erityisen väkeviä voimia, ja kiinnittävät helposti kuolevan hengen vielä osittain elävien maailmaan. Tuon kertomuksen mukaan Eiffel-tornissa kummittelee nuori nainen, jonka miesystävä työnsi julmasti alas tornista varmaan kuolemaan tämän kieltäydyttyä miehen kosinnasta. Entiset rakastavaiset olivat sopineet tapaavansa tornissa suosikkipaikassaan, miehen tarkoituksena saada nainen suostumaan lopulliseen ja ikuiseen sitoutumiseen, naisen tarkoituksena jättää mies, ja jatkaa eteenpäin. Jotain lopullista todella tapahtui, ja tornissa vierailevien mukaan myöskin ikuista, sillä monet ovat raportoineet kuulevansa tuon traagisen tapahtuman toistuvan tornissa uudelleen ja uudelleen. He ovat kuulleet nuoren naisen kikatusta, sitten kiivastunutta keskustelua ja lopulta selkäpiitä kylmäävää kirkumista.

Olen kuullut ennenkin kummituksista, jotka jäävät toistamaan "omaa kuolemaansa". Nuo henget ovat kirottuja tuohon kohtalokkaaseen hetkeen, jokin tapahtuneessa sitoo ne siihen. Melko lähellä lapsuudenkotini seutuja sijaitsevalle junaradalle on moni ihminen päättänyt päivänsä vuosien saatossa. Seudulla kulkee tarina, jonka mukaan nuori poika astui junaraiteelle junan puskiessa armottomasti sitä pitkin, sillä pojan tyttöystävä jätti hänet. Kerrotaan, että poika hyppäsi erään pensaan takaa, mutta olisikin muuttanut mielensä ja koittanut loikata alta pois - liian myöhään. Tapahtumapaikalta löytyi kaksi valokuvaa, toisessa oli pojan vanhemmat, ja toisessa tyttöystävä, joskin tämän kuva oli repeytynyt, eikä sitä löydetty kokonaan. Samassa kohdassa noilla raiteilla on nähty usein seisovan hahmo, joka tuijottaa alaspäin käsissään olevaa pientä paperinpalaa, mahdollisesti valokuvaa. Hahmo on kadonnut kuin savuna ilmaan, kun sille on huudettu ja varoitettu lähestyvästä junasta.

Eiffel-torni saattaa olla henkien läsnäololtaan lähes Aokigaharan itsemurhametsän veroinen tapaus, sillä se on myös suosittu itsemurhapaikka. Tornin rakenteet ovat nähneet paljon tuskaa, ja vahvaa, pohjatonta epätoivoa. Nuo voimakkaat tunteet ovat väkisin jättäneet jälkensä.

Iltalehden kummittelevista turistikohteista mainitaan myös Moskovan Kreml, Hawaii Volcanoesin kansallispuisto Yhdysvalloissa, Rooman Colosseum, Kiinan muuri sekä Yhdysvalloissa sijaitseva Grand Canyon. Colosseum on paikka, jossa verenvuodatukselta ei ole vältytty, ja Kiinan muurin alle huhutaan haudatun muuria rakentaessa kuolleita. Paranormaalia matkailua ajatellen nämä eivät kuitenkaan ole hyviä kohteita, ellei jollain ilveellä pääsisi paikalle silloin, kun siellä ei ole tuhansittain muita turisteja. Enkä keksi siihen mitään laillista keinoa.

Viime vuonna Iltalehti uutisoi myös Suomessa olevista kummituskohteista, joista pari on jo blogiinikin asti löytäneet tiensä (lue: Mustion linnan kummitukset ja Kummituskämppä). Myös tarina Kaivopuiston vanhalle rautatielle kuolleista pojista tuo erään aikaisemman tekstini Suomiehestä mieleeni. Kaivopuiston kertomuksen mukaan lapsensa menettänyt äiti kävi talvisin piirtämässä kuolinpaikalle lumeen kaksi ristiä, kesäisin hiekalle. Kun äiti menehtyi, alkoi ristejä ilmestyä kolme.

Jos todella uskaltaisi, olisi hienoa päästä vierailemaan kohteissa, joissa kerrotaan kummittelevan. Joissa joku onnekas, tai epäonnekas (riippuu kummasta suunnasta asiaa katsoo), on päässyt todistamaan yliluonnollista tapahtumaa aivan nenänsä edessä. Kun jotain niin konkreettista kokisi, olisiko enää koskaan oma itsensä, vai jättäisikö tapahtuma ikuiset arvet?

Iltalehden artikkeli maailman kohteista alkaa videolla, jossa kerrotaan Helsingin Bulevardia-apteekin alkutaipaleista. Vuonna 1941 farmaseutti näki apteekin kellarikerroksessa valoa hohtavan henkiolennon, joka liiteli häntä kohti kuin apua anoen. Farmaseutti ryntäsi takaisin yläkertaan ja lukitsi itsensä turvaan, suostuen poistumaan vain kollegan läsnäollessa. Tuo farmaseutti olisi aivan varmasti sitä mieltä, että oli epäonnekas, ja tapahtuma vahingoitti hänen psyykettään loppulämän ajaksi. Kuitenkin suomalainen Haamujengi, eli Aavedatan Marko ja Jupe Keskitalo luultavasti riemastuisivat kokemastaan. Meitä on moneen junaan.

Minä taas...

No, saisin todella, todella hyvän tekstin.

Ja siitä päätellen, että muutama varjohahmo ja selittämättömät äänet ja liikkeet sekä kotonani että lapsuudenkodissani saavat minut kauhusta suunniltaan, saattaisi olla, että muutama lamppu jäisi yöksi päälle, jotta uskaltaisin edes hiukan nukkua.

En kuitenkaan voisi koskaan enää ummistaa silmiäni paranormaalilta, en nyt kun olen alkanut ymmärtää sen olemassaolosta.....

perjantai 15. syyskuuta 2017

Se mitä tapahtuu yläkerrassa, jääköön yläkertaan

Syyskuu. Syksy todella on saapunut, ja sitä myöden myös pimenevät illat. Edessä on vainajien muistopäivä, päivä jolloin kuolleet kulkevat keskuudessamme, sekä tietenkin kaupallistunut halloween. Syksyisin uskottiin kuolleiden henkien olevan lähempänä kuin koskaan luonnon kuihtuessa.

Kesän aikana oli pitkiä rauhallisia kausia, jolloin mitään selittämättömyyksiä ei tapahtunut, mitä nyt ukonilmojen aikaan valot syttyivät itsestään ja joskus satunnaisesti muulloinkin. Ehkä joitain ääniäkin kuului öisin, mutta kesän valossa ja unenpuutteessa sanoin joka kerran itselleni sen olevan kissan syytä. Toisinaan itseään on niin helppo huijata.


Mutta yö viikko sitten, se oli erilainen.


Näen paljon unia, ja muistan ne yleensä aamuisin hyvin. Uniin saattaa joskus sekaantua ympärilläni kuuluvat äänet niin sisältä kuin ulkoa, kuten kerroin mm. blogitekstissäni Valo kesäyössä. Viime kuukausien aikaiset huonosti nukutut yöt ovat olleet oivia, tyhjiä tauluja sekaville unille ja todellisuuden sekä unen rajojen hämärtymiseen. Olen monesti heräillyt kesken unen ja "kuullut" vielä hetken unien ääniä, mutta äänet ovat lakanneet nopeasti kun olen kiskonut itseni ylös unen utuisesta maailmasta. Valo kesäyössä -tekstissäni näin ei ollut.


Tuona yönä näin "perusunta", jonka tapahtumat sijoittuivat työpaikalleni. Siinä ei ollut mitään poikkeuksellista, selvitin parin työkaverini välistä kahnausta. Unessani alkoi kuulua lapsen kiukkuista huutoa. Ääni kuului selvästi pienelle pojalle, eikä se sopinut meneillään olevaan uneeni. Hetken pohdin unissani mistä ääni oli yhtäkkiä alkanut kuulua, kunnes rupesin heräilemään. Huuto vaimeni, mutta kuului edelleen "lapsen kiukutteluna" avatessani silmäni. Unenpöpperössä päättelin äänen tulevan naapurista.


Yhtäkkiä yläkerrastamme kantautui pari tömähdystä, suoraan makuuhuoneemme yläpuolelta. Pienen pojan ääni kuului vielä hetken, eikä se kuulostanut mielestäni naapurista tulevalta jo pelkästään sen vuoksi, ettei naapurissamme asu pieniä poikia. Ääni oli liian kirkas, selkeä, tullakseen seinien takaa. Tömähdykset olivat kuulostaneet pieniltä askeleilta yläkerrasta. Lapsen kiukkuiselta, mielenosoitukselliselta kävelyltä. Jähmetyin sängylläni ja tunsin kauhun hiipivän itseeni. Äänet hiljenivät ja yö oli taas untuvaa, hiljaista ja pehmeää.


Tuijotin hetken makuuhuoneemme kattoa ulkovalon hämärässä kajossa ja komensin pelontunteen pois sisältäni. Kyseessä oli väkisin ollut pelkkä uni. Koiramme katsoi minua ihmeissään sänkyni vierellä, myös kissa tuijotti minuun väsyneellä katseellaan. Olinko minä herättänyt nekin?


Mielessäni pyöri hetken tapahtumat, joita aikaisemmin on kotonani käynyt, kuten esimerkiksi suklaarasian tipahtaminen pöydältä itsestään. Ajatukset rynnistivät mieleni läpi, kuin olisin avannut jonkin oven ja päästänyt ne riehumaan mieleeni vapaasti. Päätin työntää pelon takaisin sinne mieleni komeroon, josta sen olin juuri laskenut irti. Olin väsynyt ja ajattelin antaa asian olla, en uskaltaisi nousta. Päätin, että kyseessä oli uni. Piste.


Kuulin henkäisyn vierestäni ja puolisoni unisen äänen toteavan, että "nuo pojan äänet kuulostivat ihan siltä kuin ne olisivat tulleet yläkerrasta".


Tunsin sydämeni alkavan lyödä jälleen piirun verran kovempaan tahtiin. Puolisoni oli kuullut saman. Se ei ollut unta.


"Olisivatko tulleet naapurista? Mutta eihän naapurissa ole poikaa", sain suustani.


"No ei", puolisoni totesi vaimeasti tyynyään vasten, "mutta mikä muukaan se olisi ollut".


Niinpä. Mikä muukaan?


Tuijotin kattoa kuunnellen sydämeni rummutusta ja pelottavat muistot rymistivät taas mielessäni vapaalla jalalla.


Mikä muukaan?


Tervetuloa, syksy.

keskiviikko 30. elokuuta 2017

Lasten silmin

Kauhuelokuvat mässäilevät aiheella, joka on loppuunkaluttu lähes jokaisessa genren elokuvassa, jossa vain on lapsia. Niissä on kohtaus, jossa joku (usein toinen vanhemmista tai joku sisaruksista) kuulee lapsen puhuvan jonkun kanssa, mutta huoneessa ei ole ketään. Kun lapselta kysytään kenen kanssa hän keskusteli, antaa lapsi vastaukseksi joko hiljaisuuden, jonkin nimen tai lyhyen lauseen "hän kielsi minua kertomasta". Joissakin elokuvissa kyse on paranormaalista toiminnasta, joissain lapsi kärsii jakautuneesta persoonallisuudesta (dissosiatiivinen identiteettihäiriö) tai sitten hänellä vain yksinkertaisesti on mielikuvitusystävä. Oli kyse mistä tahansa yllä mainitusta, voi tilanne olla jo sellaisenaan äärimmäisen kammottava sivulliselle, joka sattuu tällaisen pahaenteisen keskustelun kuulemaan. Jos soppaan vielä sekoitetaan lapsen käytös, joka poikkeaa "normaalin" lapsen tavanomaisesta toiminnasta, on keitos valmis ja kauhuelokuvan loistoainekset edessämme. Entä, kun näin tapahtuu todellisessa elämässä?

Minulla oli äitini kertoman mukaan tapana puhua unissani. Aikuisiällä se on vähentynyt huomattavasti, mutta jokainen kerta on yleensä ollut samankaltainen: olen syvässä unessa ja saatan hieman liikehtiä, silmäluomeni ovat kiinni, mutta niiden alla saattaa näkyä toimintaa ja mumisen jotain epäselvästi, joskus harvoin sanon selkeitä sanoja tai kokonaisia lauseita.


Kello lähestyi puoltayötä ja äitini oli juuri menossa nukkumaan eräänä lapsuuteni yönä, kun hän kuuli minun ja sisareni huoneesta jutustelua. Keskustelu jatkui tovin, ja äitini tuli siihen tulokseen ettei kyseessä ole normaali puhelu unissani. Hän alkoi epäillä,että olemme hereillä sisareni kanssa ja päätti tulla komentamaan meitä uudelleen nukkumaan. Syksyisen yön pimeys oli imaissut kotitalomme sisälleen, niinpä äitini otti eteisen pöydältä taskulampun matkaansa. Hän sytytti lamppuun valon ja avasi varovaisesti makuuhuoneemme ovea, osoittaen taskulampun valolla tyhjää käytävää, jotta valo ei häikäisisi meitä.


Ovenraosta ei kuitenkaan kuulunut sisareni ääntä, pelkästään minun tasainen ääneni. Keskustelussa tuli taukoja, kuin olisin kuunnellut jonkun muun puhetta. Äitini ihmetteli asiaa ja siirsi varovaisesti taskulampun valokeilan makuuhuoneemme puolelle valaisten lattiaa. Sen tuomassa valossa hän näki kerrossänkymme, jonka alapedillä siskoni nukkui tyytyväisenä ja rauhallisesti. Kohottaessaan katseensa yläpedille hän näki minut istumassa sänkyni jalkopäässä jalat ristissä, katsomassa sängyn toista päätyä kuin siinä kanssani istuisi joku muu. En reagoinut valoon tai avattuun oveen, ja äitini katsoi hetken näkyä pohtien mitä tekisi seuraavaksi. Hän ei saanut puheestani selvää, kuulosti aivan kuin olisin puhunut jotain vierasta kieltä.


Äitini katsoi minuun tiukasti ja komensi minut takaisin nukkumaan. En reagoinut hänen sanoihinsa, vaan jatkoin yksipuolista keskusteluani tyhjyyden kanssa. Kun hän komensi uudelleen hiljenin ja käänsin katseeni mekaanisesti häneen. Tuijotin häntä hetken "tyhjin silmin" kunnes kömmin takaisin sängyn oikeaan päätyyn ja asettauduin takaisin peittoni alle, kiltisti ja kuuliaisesti. Hän odotti kunnes suljin silmäni, sulki sitten oven ja jäi hetkeksi kuuntelemaan yön hiljaisuutta taskulampun valossa. Mitä ihmettä hän oli juuri todistanut?


Myöhemmin tuosta tapahtumasta aloitin myös unissakävelyn, jota en kuitenkaan tehnyt usein. Kun hän kysyi tapahtumista, en koskaan muistanut niistä mitään, kuten unissakävelijät eivät yleensä muistakaan. Olin tuolloin ala-asteikäinen, eikä tapahtumissa ole sinänsä mitään outoa, mutta kun lähden pohtimaan asiaa syvemmältä, jään väkisinkin miettimään kenen kanssa keskustelin, tai luulin keskustelevani, tuona yönä? Miksi noihin aikoihin kävelin unissani?


En tietenkään tiedä tapahtumista muuta kuin äitini kertoman, mikä tekee tapahtuneesta jokseenkin pelottavan asian. Mieleeni palaa muisto tapahtumasta, jonka koin tuona yhtenä lapsuudenyönä kotonani vuosia ennen näitä tapahtumia (lue: Kuudes aisti).


Sanotaan, että lapset aistivat yliluonnolliset asiat herkemmin, sillä he eivät ole vielä tietoisesti lakanneet uskomasta, sulkeneet kuudennetta aistiaan. Joskus katsoin jopa dokumentin lapsista, joiden arkipäiväisiin näkyihin kuuluivat keskuudessamme vaeltavat kuolleiden henget. Se oli jokseenkin kammottavaa ja kylmäävää katsottavaa, lapset eivät edes osanneet pelätä näkemäänsä, mutta moni heidän vanhemmistaan oli pelosta suunniltaan.

Muistan myös aina tarinan, jonka luin Turun linnassa vierailleesta perheestä. Siinä perhe kierteli normaalisti linnaa, ottaen kuvia ja tutustuen historialliseen miljööhön. Perheen tytär muuttui vaiteliaammaksi koko ajan, kunnes lopulta vanhemmat kysyivät mikä tyttöä vaivasi, eikö hän pidä linnasta. Tyttö vastasi ettei linnassa ole mitään vikaa, mutta hän ei pidä siitä että tuo vanha nainen seuraa heitä ja tuijottaa häntä "valkoisilla silmillä". Vanhemmat kavahtivat katsomaan toisiaan ja selkänsä taakse kohti tyhjää käytävää, jonne tyttö osoitti.

Jään väkisinkin pohtimaan, olenko kokenut lapsuudessani enemmänkin paranormaalia toimintaa? Kuka tahansa rationaalisesti ajatteleva sanoisi vaan, että puhuin unissani ja se siitä. Mutta pystyvätkö he todistamaan näin olleen? Entä jos kanssani sängyssäni todella istui joku, jokin?

On selvää, että lapsuuden kodissani on kautta aikojeni tapahtunut selittämättömyyksiä, viimeisimmästä kokemuksestani (lue: Hahmo peilissä) ei edes ole pitkä aika. Talo, tai tontti sen alla, kätkee jonkin salaisuuden. Olenko valmis kaivamaan sen esille?


Luurangot nimittäin eivät ole aina kaapeissa...

maanantai 14. elokuuta 2017

Salaisuus pinnan alla

Pari viikkoa sitten löysin Iltalehden aarreaitasta artikkelin aavehylystä, joka katosi vain parissa päivässä löydön jälkeen. Hylyn uskotaan kuuluvan rahtialus Brunswickille, joka upposi kanaalin pohjamutiin vuonna 1900, jouluaattoaamuna. Aluksen kohtaloksi koitui sumuisena aamuna ajaminen vedenalaiseen hiekkadyyniin, joka sai aluksen kallistumaan. Voimakkaan vuoroveden isku alukseen oli viimeinen naula sen arkkuun. Tämä jouluaattoaamuinen surkeiden sattumusten sarja aiheutti seitsemän miehistön jäsenen hukkumisen kanaaliin, kahdeksan jäsentä selvisi elävänä onnettomuudesta. Hylky upposi merenalaiseen hautaansa, ja on siellä edelleen tänä päivänä.

Iltalehden artikkelin mukaan tutkijat saivat havainnon kanaalin pohjassa olevasta hylystä, mutta tehdessään uudelleen hydrografisia mittauksia alueella parin päivän kuluttua, ei hylkyä ollut enää löydettävissä. Aluetta mitanneesta satamayhtiöstä annettiin lausunto, jonka mukaan he uskovat hylyn olleen vain hetken näkyvissä ja peittyneen uudelleen kanaalin pohjan sedimentteihin ja hiekkaan. Artikkelissa ei mainittu veikö alus viimeiseen, kosteaan lepopaikkaansa myös nuo seitsemän miehistön jäsentä, vai löydettiinkö heidän ruumiinsa kellumasta tapahtumapaikan lähistöltä tai huuhtoutuneena veden turvottamina rantaan. Melkoisen musta, synkkä ja surullinen joululahja noiden seitsemän hengen perheelle.


Näin kesäisin muistaa helpommin vesien kirkkaiden ja välkehtivien pintojen kätkemät salaisuudet. Moni maamme lammista, järvistä, joista ja jorpakoista ovat luultavasti jossain vaiheessa vaatineet ihmishengen, jotkut hieman enemmän ja useammin, jotkut ehkä vielä odottaen vuoroaan. Osa tapahtumista on dokumentoitu historian kirjoihin, osa taas yhtä pohjaan uponneita ja kadonneita kuin uhrinsakin. Mainitsin vedessä vaanivista vaaroista ja kotikyläni mutapohjaiseen järveen kertoman mukaan hukkuneesta pojasta tekstissäni Olio vedessä. Kuitenkin kammottavin veteen liittyvä kokemukseni tapahtui kymmenisen vuotta sitten kun vierailin ystäväni luona hänen suosittelemallaan rannalla Hämeenlinnassa.


Ahvenistonjärvi teki minuun vaikutuksen kirkkaudellaan ja kauniilla ympäristöllään lenkkipolkuja kiemurtelevan metsän katveessa. Ranta oli suurehko ja siellä oli muitakin mahdollisuuksia viettää kesäpäivää kuin vain uiden. Olympialaisaikainen maauimala hyppytorneineen vuodelta 1952 seisoi edelleen tukevasti järven laidalla, tosin oli silloin täysin hyödyntämättä.


Nautin kuumasta kesäpäivästä uiden kirkkaassa vedessä. En pohtinut vedenpinnan alleen kätkemiä salaisuuksia, sillä vesi oli niin läpinäkyvää että näin pohjan vaivatta. Siellä ei ollut salaisuuksia, tai sitten ne olivat vain kätketty näkyville. Jonkin aikaa uituani minut valtasi kuitenkin outo, synkkä tunne. Vesi alkoi tuntua kylmemmältä ja vieraalta, ja minuun hyökyi kummallinen, unenomainen tunne. Kirkas vesi näytti hetken aikaa petollisen tyyneltä ennen kuin yhtäkkinen, raju tuulenpuuska sai sen pinnan väreilemään rajusti. Päätin lähteä kuivattelemaan rannalle ja nauttimaan auringonpaisteesta ystäväni kanssa.


Jonkin ajan päästä rannan poikki ajoi ambulanssi. Se suuntasi läheiselle kuntopolulle, joka kiemurteli rannan läheisyydessä. Katsoin säikähtäneenä ystävääni ja muistan sanoneeni hänelle, että toivottavasti kukaan ei ole loukkaantunut. Jokin tunne sisälläni kuitenkin kalvoi mieleeni ajatuksen, että oli käynyt pahemmin. Vaistoni osui oikeaan, kun myöhemmin samaan suuntaan rannan poikki ajoi rauhassa musta kuoleman auto, ruumisauto. Myöhemmin sain kuulla että tuona päivänä oli läheisen poukaman takana olevaa rantasaunaa käyttänyt keski-ikäinen mies hukkunut Ahvenistonjärveen, mitä todennäköisemmin juuri silloin kun itsekin olin ollut vain parinsadan metrin päässä uimassa samoissa vesissä.


Olivatko tuntemukseni johtuneet vain kesäisen, pitkän uinnin aiheuttamasta rasituksesta tai kenties nälästä? Vai olisiko mahdollista, että vaistosin jotain tapahtuneen, järven vaatineen yhden hengen itselleen?


Tuon onnettoman miehen ruumis ei lepää järven pohjassa, mutta jäin silti pohtimaan mitä muita salaisuuksia tuo järvi kätkee sisälleen? Entäpä kanaali, jonne Brunswick upposi vieden mukanaan seitsemän henkeä? Miten on mahdollista, että kokonainen alus häviää täysin, voiko vedenpohjan hiekka tosiaan kätkeä sen viimeistä mastoa myöten?


Vedenpinta voi näyttää uskomattoman kauniilta, kun ilta-aurinko heijastaa siihen päivän viimeisiä, kultaisia säteitään. Mutta ensi kerralla kun aiotte pulahtaa siihen vilvoittelemaan haastan teidät ajattelemaan mitä pinta kätkee alleen. Aavehylkyjä? Ihmisjäänteitä? Levottomia hukkuneiden henkiä?


Älkää antako salaisuuden vetää teitä pinnan alle mukanaan...

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Syntynyt kuolemaan

Sukeltaminen muinaisiin yliluonnollisiin uskomuksiin ja tarinoihin on mielestäni aina yhtä kiinnostavaa. Jokaisella on jokin tarina kerrottavanaan, vaikka sen alkujuuret olisivat sukupolvien päässä. Ei ole pitkäkään aika siitä kun ihmiset uskoivat avoimesti yliluonnollisiin olentoihin, kuten noitiin ja maahisiin, keijuihin ja metsänhenkiin. Isovanhempamme olisivat varmasti voineet kertoa meille omista vanhemmistaan tai isovanhemmistaan, jotka jättivät puuroa saunatontulle, tekivät "taikoja" paremman sadon vuoksi tai kiipeilivät keskellä peltoa nököttävän valtavan, jättiläisen heittämän kiven päällä. Muinaiset uskomukset ovat kansanperinnettä, osa meidän jokaisen historiaa. Osa tarinoista on saanut väriä kylkiinsä ajan kolhuissa, osa on unohtunut täysin, mutta on myös niitä tarinoita, jotka voivat mitä todennäköisimmin olla yhtä totta kuin tänä päivänä sattuvat yliluonnolliset, selittämättömät tapahtumat.

Sain hiljattain käsiini erittäin mielenkiintoisen kirjan nimeltään Myytillisiä tarinoita (Simonsuuri & Tuomi, SKS, Hansaprint 2017). Kirjaan on koottu tarinoita ja uskomuksia ns. vanhalta kansalta ja ne on jaettu paikkakunnittain. Kirja sisältää niin kummitustarinoita kuin kuoleman kohtaamista, ja on kannesta kanteen mielenkiintoista luettavaa. Eräs tarina karmi yksinkertaisella tavalla, sillä se muistutti minua eräästä esi-isiemme ja -äitiemme järkyttävästä uskomuksesta.


Tarina on alkujaan Iisalmesta ja siinä kerrotaan erään talon palveluspiiasta, joka oli saanut "kuolemantaudin". Piika kärsi valtavista kivuista ja oli jo muuttunut täysin puhumattomaksi. Hän kynsi vuoteensa vieressä olevaa puuseinää juuri hetkeä ennen kuolemaansa. Kun elämä oli hiipunut hänestä pois, siivosivat muut hänen kuolinvuoteensa ja tarkastivat piian seinälle aiheuttaman vahingon. Piika, joka ei eläessään ollut lukenut tai kirjoittanut sanaakaan, oli kuolinhoureissaan raapinut kynsillään seinään tekstin: "Olen tehnyt lapsen ja tappanut sen".


Eriskummallisen tapauksesta tekee juuri se, että piika jonka ei tiedetty osaavan lukea tai kirjoittaa, tunnusti karmealla tavalla lapsenmurhan vetäessään viimeisen kerran henkeään. Miten hän onnistui siinä? Tuntuu epätodennäköiseltä, että hän olisi koko elämänsä salannut luku- ja kirjoitustaitonsa, miksi kukaan tekisi niin? Se on kuitenkin kaikista järkevin selitys, vaikkei tee piian tunnustamasta rikoksesta yhtään vähemmän kammottavaa. Entäpä jos hetken ajattelemme kuolemanhetken aikana tapahtuneen jotain selittämätöntä, jotain paranormaalia. Mikä sai piian tunnustamaan, ja miten hän onnistui siinä? Saiko hän kenties apua?


Muinainen uskomus, jonka tämä Iisalmesta kotoisin oleva tarina kuolinhetkestä kirvoitti mieleeni, on uskomus vaihdokkaistaVaihdokkaat olivat lapsia, joiden uskottiin olevan pahan olennon vaihtamia lapsiolentoja oikean lapsen tilalle. Vaihdokkaan tunnisti siitä, että lapsi oli jollain tapaa hidasälyinen tai oudon näköinen. Suomessa uskottiin maahisten tai metsänhenkien vaihtavan "normaalin lapsen" vaihdokkaaksi, muualla Skandinaviassa näin tekivät myös peikot. Vaihto tapahtui yleensä vauvaiässä ennen lapsen ensimmäistä ikävuotta.


Vaihdokaslapsia saatettiin yrittää vaihtaa takaisin "omaan lapseen" jättämällä vauva metsään. Metsässä maahinen, metsänhenki tai peikko saattaisi vaihtaa vaihdokkaan takaisin yön aikana. Vaihdokaslapsia myös surmattiin ja heitä jopa työnnettiin kuumiin uuneihin, jotta he "paranisivat". Kaikkien toimenpiteiden seurauksena vaihdokkaat yleensä menehtyivät.


Minua kylmää syvemmältä kuin koskaan aikaisemmin ajatella sitä tietämättömyden synnyttämää julmuutta, jonka seurauksena useat vauvat menettivät henkensä yksin metsässä nälkään, janoon, kylmään tai petoeläinten hampaisiin. Puhumattakaan niistä pahaa aavistamattomista ihmisenaluista, jotka syntyivät vain kuolemaan kuumassa uunissa, tai tullakseen jollain toisella yhtä karmivalla tavalla surmatuksi. Sanani eivät riitä.


Iisalmen tarinan piika surmasi oman, vastasyntyneen vauvansa. Emme saa koskaan tietää miten hän sen teki, miten hän salasi raskautensa, kuinka hän synnytti lapsen, mutta voimme vain kuvitella vastasyntyneen hädän.


Jättikö piika pienen ihmisalun metsään, kuten ennen vaihdokaslapsia jätettiin? Hautasiko hän tämän elävältä vai tukehduttiko heti pienen synnyttyä?


Jokainen vaihtoehto tuntuu liian kammottavalta ajatella.


En usko kaikkia selittämättömyyksiä tai tarinoita hirviöistä ja kummituksista, mutta yksi asia on varma: maan päällä kävelee lukuisia ihmishirviöitä. Niin oli ennen ja niin on edelleen tänäkin päivänä.