lauantai 15. heinäkuuta 2017

Hahmo peilissä

Näin jälleen varjohahmon. Ja kyllä, se oli yhtä kammottava kokemus kuin muistin. Miksi juuri nyt? Keskellä kauneinta kesää, kun päivänvaloa on riittämiin ja yötkin vielä tulvillaan hämärää valoa.

Yllätys, yllätys, paranormaali tapahtuma sijoittui lapsuuden kotiini, kun noin viikko takaperin kesäisen sinisellä yötaivaalla loimotti suuri, keltainen täysikuu. Kesäloman alkua oli upea tulla juhlistamaan keskellä metsää sijaitsevaan lapsuudenkotiini, siellä rauha ja luonnonläheisyys antavat minulle uutta energiaa joka kerran. On erikoista, että voin samaan aikaan kokea yhdessä ja tietyssä paikassa sekä niin suurta sisäistä rauhaa, että jäytävää pelkoa, mutta en vaihtaisi hetkeäkään pois. Kesän aikana yliluonnolliset tapahtumat ovat olleet hyvin vähäisiä, joten en uskonut mitään näin "suurta" tapahtuvan.

Heräsin keskellä yötä janoon, suuni oli kuiva kuin autiomaa, joten lähdin suuntaamaan keittiöön. Olin väsynyt, mutta kylmä vesi virkisti minua hieman. Ikkunasta näkyi puiden takaa valtava täysikuu, se lumosi minut hetkellisesti. Pihapiiri oli hiljainen ja se kylpi hämärässä kesäyön valossa. Kaikkialla oli niin hiljaista ja rauhallista, etten alkuun kiinnittänyt huomiota pariin metalliseen kolahdukseen talon eteisestä. Hetkessä muistin kuitenkin taannoisen kerran lapsuuden kodissani, kun eteisen valot olivat syttyneet itsestään, joten lähdin tarkastamaan tilannetta.

Eteisessä on suuri, lattiasta melkein kattoon saakka ulottuva peili. Tunnistin äänten tulleen siitä, sillä olen monta kertaa aiemminkin kuullut saman äänen jonkin osuessa peiliin vahingossa. Tällä kertaa uskoin peilissä olevan jonkinlaista pintajännitettä. Tarkastelin peiliä ja hipoessani sormenpäillä sen kylmää pintaa tajusin, että taustalla näkyi jotain. Sormeni jähmettyivät ja sydämeni alkoi hakata. En uskaltanut siirtää heti katsettani taustaan, mutta näytti siltä, että takanani avautuvalla käytävällä seisoi joku. Tumma hahmo.

Käytävällä oli hämärää, vaikka eteisen ikkunoista tulvikin sisään tummansinistä valoa. Olin hetken jähmettyneenä, pelosta jäykkänä. Taustalla näin, että käytävän tumma hahmo ei liikahtanutkaan. Keräsin rohkeuteni rippeet ja käännähdin ympäri, käteni nousivat suojelevasti eteeni kuin niistä olisi jotain hyötyä jos hahmo olisi päättänyt rynnätä minua kohti. Mutta kohtasin vain tyhjän käytävän.

Käännyin takaisin peiliä kohden, ja voin vannoa, että käytävälle oli myös levinnyt tummansininen heinäkuun yön valo, jota siinä ei aikaisemmin ollut.

Varjohahmo, yhtäkkiä täysin hereillä oleva mieleni viestitti heti, vaikka rationaalinen puoleni sykki sanaa näköharha. Tunsin kuitenkin sisälläni, että eteisen äänet, hahmo peilissä ja edellisen kerran tapahtuma valojen kanssa ei voinut olla sattumaa (lue: Valo kesäyössä). Se ei ollut näköharhaa, vaan jotain ihan muuta.

En nähnyt varjohahmoa tarkasti, joten kuka tahansa epäileväinen voisi uskoa sen johtuneen yöstä, väsymyksestäni tai sadasta muusta "järkevästä" syystä. En ole varma mitä itsekään uskallan asiasta ajatella. Joka tapauksessa en ole hetkeen kokenut mitään yhtä pelottavaa, ja tiedän, ettei tumma hahmo käytävällä ollut mielikuvitukseni tuotetta.

Sillä vaikka minulla vilkas mielikuvitus onkin, niin se ei ole mitään muuta kuin juuri sitä. Mielikuvitusta. Pääni sisällä. Eikä hahmot mielikuvituksestani herää henkiin ja astu todelliseen elämään.

Olen aina vihannut kauhuelokuvien teennäistä kattausta, jossa peilin edessä muina miehinä tai naisina touhuava päähenkilö näkee jotain karmivaa heijastuvan peilistä, mutta kun hän kääntyy, sitä ei olekaan hänen takanaan. Kyseessä on niin pohjaan asti kaluttu aihe, etten olisi uskonut tällaista tapahtuvan oikeasti. Se on liian tyypillistä, liian mautonta.

Mutta näyttää siltä, että tarinat, jopa kauhuelokuvat, ammentavat aiheensa todellisesta elämästä...

Tunnen pienen pelon vihlaisun kun annan itseni hetken aikaa ajatella mitä tuleva syksy tuokaan tullessaan...

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Portit ovat auki

Tähän lapsuudenajan kokemukseeni ei liity yliluonnollista, mutta se sai minut jälleen pohtimaan asioita ja haluan jakaa sen kanssanne, kun viimeaikaisten ukkosmyrskyjen jyrähdellessä muisto palasi jälleen tuoreena mieleeni.

Olin ala-asteikäinen erään poikkeuksellisen rajun ukonilman raivotessa lapsuudenkotini katon yllä. Se oli niitä myrskyjä, joiden aikana ei halua olla yksin, olo on turvaton ja rauhaton. Piha ikkunan takana oli kaatosateen harmaaksi värjäämä ja välähtelyt kirkastivat pihaa satunnaisesti. Jyrinä oli niin kova ja niin lähellä, että olohuoneemme lasikaapin ovet helisivät, pelkäsin että seinät kaatuvat päällemme. Istuin eteisen tuolilla, sillä en uskaltanut olla lähellä ikkunoita ja halusin olla paikassa, josta pääsen nopeasti mihin suuntaan vaan taloa, vanhempien luokse turvaan jos on tarve.


Raju ukonilma tuntui pyörteilevän päällämme hellittämättä, tai sitten lapsen mielessäni sekunnit vain venyivät minuuteiksi. Kova pamaus talomme takaa kieli, että salama oli osunut johonkin talon lähellä olevaan puuhun, kenties rysäyttäen sen säpäleiksi. Nostin polvet koukkuun tuolilla ja kiersin käsivarteni suojelevasti niiden ympärille. Pelkäsin, että jostain pienen pienestä raosta pääsee pallosalama taloon, olin kuullut niistä yhtä ja toista kamalaa.


Erään poikkeuksellisen rajun jyrähdyksen ja välähdyksen saattelemana olohuoneessamme oleva tv pamahti ja päästi pitkän, vinkuvan äänen. Isäni säntäsi tarkastamaan tilannetta, kuulin hänen ihmettelevän että johtokaan ei ollut seinässä. Samassa myös lankapuhelimemme alkoi soida lohduttomasti piristen ja ulko-ovemme kiskaistiin auki. Kirkaisin vaistomaisesti kun näin oven takana seisovan kookkaan hahmon. Hahmolla oli musta, vettä tiputtava sadeviitta yllään ja salaman välähdykset hänen takanaan saivat hänet näyttämään uhkaavalta. Kuulin kuitenkin pian tutun, lämpimän äänen sadeviitan uumenista, ja isoisäni laski hupun kasvoiltaan. Emme olleet huomanneet hänen ajaneen pihaamme. Riensin heti hänen luokseen ilahtuneena ja helpottuneena.


Ukkosmyrskyt herättävät minussa yleensä aina kunnioitusta ja haluan hiljentyä kuuntelemaan sen voittamatonta myllerrystä. Tämä, ja pelottavasti yliluonnollisuuteen taipuva muistoni (josta kerroin tekstissäni Kuollut astuu huoneeseen) ovat oikeastaan ainoat yksityiskohtaiset muistot ukonilmoista asuessani lapsuudenkodissani.


En pidä lainkaan epätodennäköisenä sitä paranormaalia teoriaa, että portit tuonpuoleiseen olisivat helpommin avattavissa, tai jopa kokonaan auki, ukonilman aikana. Siihen sisältyy valtava energialataus, joka jysäyttää vahvemmankin puun maan tasalle, miksei tämä energia voisi vaikuttaa myös yliluonnollisiin asioihin? Myös moni muu minun lisäkseni tuntee pelonsekaista kunnioitusta tätä säätilaa kohtaan, se myös osaltaan ruokkii rauhattomia sieluja, jotka vaeltavat keskuudessamme... Ne hyödyntävät mielellään tilaisuuden kurkottaa keskuuteemme. Kuka, tai mikä, tahansa voi lipua väärälle puolelle rajoja.


Valot välkkyvät ja sammuvat, ukkonen jyrisee armottomasti taustalla. Ilta on jo pimeä, vain salamat valaisevat huonetta. Yhtäkkiä salamanvalossa näen huoneen keskellä seisovan hahmon. Hahmo ottaa uhkaavasti askeleen eteenpäin, lähemmäs minua, kun pimeys nielee sen. Pelko kalvaa sisintäni, olen yksin. Olin yksin. Salama välähtää jälleen, ja hahmo on kadonnut. Käännyn, ja se seisoo takanani.


Yllä olevaa ei ole tapahtunut, mutta olen nähnyt tuosta paranormaalista tapahtumasta unta. Uni on toistunut, ja huomaan ukonilmojen käynnistävän sen.


Nyt odotan vain jääkö se pelkäksi uneksi, vai onko kyse jostain muusta...

torstai 22. kesäkuuta 2017

Valo kesäyössä

Olen nähnyt kesän aikana melko sekavia unia, joten en ihmetellyt alkuun kun erääseen lapsuudenkodissani nukuttuun uneen sekoittui tutut nuotit. Unen sekavan verhon läpi tunnistin sävelen jostain aikojen takaa, koska sen melodia on leimautunut mieleeni vaikka olen kuullut tuon sävelen vain kahdesti. Viime vuonna kesällä mieleeni palautui jälleen tuo melodia aiheuttaen minulle epätodellisen ja kammottavan olotilan, ja saman se teki taas kun sen iloinen sävel sekoittui uneeni.

Heräsin välittömästi räväyttäen silmäni auki. Sydämeni alkoi välittömästi valmistella taistele tai pakene -reaktiota ja pumpata adrenaliinia kehooni. Aioin juuri hokea itselleni, että tuo selittämätön hyräily, jonka aikaisemmin olen kohdannut (lue tekstini: Kesäillan melodia) on vain unta, kun kuulin sen kantautuvan edelleen korviini vaimeana. Nousin istumaan sänkyni laidalle ravistaen päätäni, oliko mahdollista että unen äänet jatkuivat vaikka olin täysin hereillä?

Hyräily lakkasi yhtäkkisesti ja mieleni täytti jälleen keskellä metsää nukutun kesäyön rauha. Nousin ylös ja lähdin keittiöön juodakseni vettä ja kootakseni ajatukseni. Olin valmis laittamaan kaiken tapahtuneen unen piikkiin. Tarkastelin hämärää taloa, huoneita ja käytäviä, kaikkien muiden nukkuen rauhassa. Vesilasin äärellä päätin, että mitään muuta selittämätöntä ei tänä yönä tapahtuisi, olin univelkainen ja valmis kuittaamaan aimo osan veloista tänä yönä.

Kävellessäni takaisin makuuhuonetta kohti huomasin, että eteiseen oli sytytetty valot. En ollut kulkenut eteisen kautta, en siis ollut sytyttänyt valoja sinne unenpöpperössä. Mistään päin taloa ei kuulunut liikehdintää, ja kaikkien muiden makuuhuoneiden ovet olivat kiinni, näytti siltä ettei kukaan muukaan ollut huvikseen noussut sytyttämään eteiseen valoja sinä lyhyenä aikana, jolloin kulautin vesilasin sisällön kurkkuuni.

Kävelin eteiseen ja valo välähti pahaenteisesti, vanhat tutut kylmät väreet aaltoilivat iholleni. Kuten aikaisemminkin olen kirjoittanut, olen kuullut että valojen välähtäessä astuu kuollut huoneeseen (lue: Räyhähenki). Napsautin nopeasti valot kokonaan pois päältä ja palasin makuuhuoneeseen jokseenkin sekavassa mielentilassa. Valot olivat menneet itsestään päälle katkaisijasta, entä oliko uneeni soljunut hyräily ollut vain sattumaa?

Tarkoittaako tämä sitä, että lapsuudenkotini selittämättömyydet ovat jälleen jatkuneet joidenkin kuukausien tauon jälkeen? Voin varmuudella sanoa, että kukaan perheenjäsenistäni ei yöllä käynyt valoja sytyttämässä, ja kun kysyin heiltä asiasta aamulla olivat hekin yhtä ymmällään.

Kuka, tai mikä, oli saanut valojen katkaisijan painumaan itsestään alas? Oliko sen tarkoitus viestiä minulle jotain?

Tämä oli kokonaan uusi ilmiö, odotan kauhunsekaisella innolla mitä seuraavaksi tapahtuu...

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

"I see dead people"

Mainitsin Pokka-nettilehdessä blogistani kirjoitetussa artikkelista eräästä tytöstä ja tämän äidistä, jolla on kyky nähdä ihmishahmoja tarkasti, vaikka sellaisia ei takuuvarmuudella ole tilassa. Olen varma, että heillä on tavallista vahvempi kyky aistia paranormaaleja asioita ja ilmiöitä, mutta tyttö ei ole valmis asettamaan itseään sellaiseen paikkaan. Hänestä kyseessä on liian pelottava asia. Asia, jolle hän ei halua edes raottaa ovea ettei se rysähdä kerralla kokonaan auki ja päästä sisään jotain mitä ei ehkä pysty enää korjaamaan.

Keskustelin hiljattain jälleen tytön äidin kanssa, joka jakoi viimeisimmän kokemuksensa kanssani ja antoi minulle luvan kertoa sen blogissani. Perhe asuu maalla, talo ei ole kuin muutaman kymmenen vuotta vanha, mutta tontilla on oma historiansa, josta ei kuitenkaan ole laajaa tietoa. Ennen kuin nykyinen talo ja sen ulkorakennukset rakennettiin, oli tontti ollut vain pienenä metsittyneenä peltona, jonka laidalla oli vanha, harmaa hevosvaja. Hevosvaja on purettu, mutta tasainen alue ja vanha peltotie muistuttavat vielä sen aikaisemmasta olemassaolosta.

Äiti oli ollut talosta irrallaan olevassa autotallissa lakaisemassa, kun voimakas tuulenpuuska oli kiskaissut autotallin oven auki. Hän oli kiinnittänyt huomiota kuivien lehtien pyörteeseen, joka oli tuulen mukana autotalliin pelmahtanut. Kääntäessään katseensa takaisin työnalla olevaan kohtaan, oli hän huomannut silmäkulmastaan vieraan naisen seisovan keskellä autotallia. Naisella oli ollut valkoinen mekko päällään, sen helma oli heilahtanut tuulessa. Mekossa oli jotain tummia kuvioita, mahdollisesti kukkasia. Hänellä oli lainehtivat tummat hiukset, ja perheen äiti tunsi kuinka polttavasti nainen häntä tuijotti. Iho näytti oudon kalpealta, melkein valkoiselta. Äiti säikähti, olihan nainen hiipinyt autotalliin aivan hiljaa, sanaakaan sanomatta. Hän kohotti katsettaan kohti naista kysyäkseen mitä tämä teki siellä, mutta samassa nainen katosi kuin häntä ei koskaan olisi ollutkaan.

Perheen äiti jäi hetkeksi tuijottamaan tyhjää autotallia sydän hakaten. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun hän oli nähnyt jotain mitä ei pitäisi, eikä tulisi olemaan viimeinen. Oliko nainen halunnut häneltä jotain? Kuka hän oli, mistä hän tuli?

Äiti on ennenkin nähnyt omalla tontillaan, ja myös muissa kohteissa ihmishahmoja. Joskus vain utuisesti, joskus niin tarkasti että pystyy kuvailemaan heidän ulkonäköään. Nainen, jonka hän näki autotallissaan muistutti hänestä vaatetukseltaan ja ulkonäöltään ihmistä, joka on elänyt 1950-luvulla. Toisinaan hahmot, joita hän näkee ovat paikallaan ja tuijottavat, toisinaan liikkuvat "omissa maailmoissaan", kävelevät vaikka pihan halki kadoten yhtäkkisesti.

Hän on nähnyt ihmishahmoja jo vuosikymmeniä, mutta ei osaa antaa mitään loogista selitystä miksi näin on. Onko todella kyseessä henkilö, joka pystyy näkemään kuolleita ihmisiä? Onko näillä kuolleilla jotain keskeneräistä maan päällä, jatkaisivatko he matkaansa mikäli perheen äiti saisi heihin jollain tapaa yhteyden ja pystyisi auttamaan heitä? Vai olisiko se liian Haley Joel Osmentia ja Kuudetta aistia?

Spiritismiä äiti ei ole kokeillut, eikä välttämättä olekaan siihen valmis. Hänellä ei myöskään ole käytössään muita välineitä, joilla voisi saada "yhteyden kuolleisiin".

Mutta kun se päivä koittaa, aion olla paikalla.


torstai 11. toukokuuta 2017

Elämän ja kuoleman rajamaat

Joitakin päiviä sitten satuin katsomaan televisiosta jakson sarjasta Kuoleman jälkeen (Project Afterlife). Jaksossa esiteltiin kaksi henkilöä, jotka väittävät käyneensä elämän ja kuoleman rajamailla sydämensä pysähdyttyä, mutta palanneensa sieltä takaisin elävien kirjoihin. Sarjan ideana on, että neljä tutkijaa kiertävät Usa:ssa kuulemassa kuolemanrajakokemuksia läpi käyneitä ihmisiä. He jakavat kuulemansa ja spekuloivat asioita yhdessä, koettaen ymmärtää mitä tapahtuu ihmisen kuollessa.

Tässä jaksossa tutkinnan kohteina olivat 52-vuotias Tony Davis, joka vuoti kuiviin kadulle jouduttuaan sattumalta jengiväkivallan uhriksi ja 43-vuotias Cyanne Martin, jonka sydän on pysähtynyt leikkauspöydälle kahdesti.


Tony Davisilla oli kymmenen ampumahaavaa, joista yksi oli lävistänyt miehen reisivaltimon. Davis kertoi tunteneensa kuinka hänen sydämensä syke ensin hidastui, kunnes se pysähtyi kokonaan. Hänelle tuli kylmä ja hän oli jossain pilkkopimeässä paikassa, palellen. Hetken kuluttua hän alkoi nousta ylös, leijua pilviin, ja hän tunsi kuinka kaikki hänen huolensa ja murheensa kevenivät hänen harteiltaan ennen kuin katosivat kokonaan. Hän näki valoa, joka tuli kaukaisesta kaupungista. Davis vaistosi kaupungin olevan täynnä iloa, rakkautta, ja hän valmistautui siirtymään sinne, kun vahva ääni sanoi hänelle, ettei hänen työnsä ole vielä tehty. Davis vastusteli, mutta voimakas "tuuli" veti hänet yhtäkkiä kauemmas kaupungista ja hän tippui jälleen alas samaan pimeyteen. Yhtäkkiä hän veti henkeä ja avasi silmänsä sairaalavuoteeltaan, hänen vaimonsa rukoillen vieressään. Sairaalaraportin mukaan tutkijoille paljastui, että Davisilla ei ollut tuona ajankohtana ollut tuntiin elintoimintoja, mutta jostain syystä elvytystä oltiin jatkettu tavallista kauemmin. Näin pitkän tauon uskottiin aiheuttaneet miehelle aivovaurioita, mutta herätessään Davis oli myös mieleltään täysin kunnossa.


Cyanne Martin oli lähellä kuolemaa ensimmäisen kerran kolmivuotiaana. Hänellä oli jo syntyessään sydänvikaa, "bikuspinen aorttaläppä", eikä lääkärit antaneet hänelle hyvää elinajan ennustetta. Ollessaan leikkauksessa oli Martinin isoäiti vaipunut "meditatiiviseen tilaan" rukoillessaan pienen tytön puolesta, ja kertonut katselleensa tytön leikkausta leikkaussalin katonrajassa. Hän oli osannut kertoa odotushuoneessa odottaville huolestuneille omaisille tytön selvinneen jo ennen kuin lääkäri tuli asian vahvistamaan. Myöhemmin, 30-vuotiaana, Martin joutui uudelleen hengenvaaralliseen leikkaukseen, jossa lähes kolmannes hänen sydämestään piti vaihtaa. Ennen vaipumistaan tajuttomuuteen Martin näki leikkaussalissa ympärillään valopisteitä, omien sanojensa mukaan keijuja. Tällä kertaa hänen äitinsä oli kokeillut isoäidin tekniikkaa meditatiivisesta rukoilusta, ja kertoi myös päätyneensä seuraamaan leikkausta sivusta. Hän kertoi ajatelleensa keijuja, koska tiesi niistä olevan lohtua tyttärelleen.


Martin päätyi myös sysipimeään paikkaan sydämensä pysähtyessä, ja Davisin kokeman mukaan myös hänen kokemuksessaan pimeys väistyi ja kirkkauden päässä näkyi kaunis ja rauhallinen paikka. Martin tunsi rakkautta ja iloa, ja kulki kohti valoa kunnes kaksi hahmoa pysäyttivät hänet. Hahmot olivat Martinin jo edesmenneet isoäidit nuorempina versioinaan, ja he kertoivat Martinille että hänen on palattava takaisin. Martin heräsi sairaalasta.


Sarjan tutkijat pohtivat Cyanne Martinin tapauksessa kyseessä olleen jonkinlaisen psykologisen yhteyden, sillä sekä naisen äiti että isoäiti olivat kokeneet odotushuoneessa "kehosta irtautumisen". Erikoista oli, että sekä Cyanne että hänen äitinsä mainitsivat keijut leikkaussalissa. Näyt leikkauksen aikana eivät kuitenkaan ole mahdottomia, sillä niitä saattavat usein aiheuttaa lääkitys ja lisääntynyt hermostotoiminta. Tässä tapauksessa kuitenkin vain toinen henkilöistä oli ollut leikkauksessa.


Sarja ei ollut mielestäni mitenkään erikoinen, tai edes täysin uskottava, mutta se jätti minut pohtimaan kuolemanrajakokemuksia, joista on uutisoitu kautta aikojen. Valo tunnelin päässä on jokaiselle tuttu käsite, tai vaikka elämän kulkeminen valokuvina silmien ohi. Näihin on olemassa myös tieteellisiä teorioita mm. neurokemiassa: aivojen hapenpuutetilassa tai korkeasta hiilidioksidista veressä. Kehosta poistumisen väitetään tieteellisesti johtuvan neuroanatomisesta ilmiöstä, jossa ihmisen päälakilohko kärsii toimintahäiriöstä, joka vaikuttaa kykyyn hahmottaa oma asema tilassa. Psykologisesti kuolemanrajakokemuksia selitetään ihmisen puolustusmekanismiksi kuolemanpelkoa vastaan, kokemuksen olevan hallusinaatio, jonka on tarkoitus rauhoittaa. (Lähde: Wikipedia - Kuolemanrajakokemus)


Tutustuin lisää aiheeseen, ja kirjassa Mysteria, selittämättömiä ihmeitä ja arvoituksellisia ilmiöitä (Genzmer & Hellenbrand, Parragon Books Ltd 2007) kerrottiin Englannissa tehdystä tutkimuksesta, jossa 63 sydämenpysähdyspotilaasta seitsemän kertoi kuolemanrajakokemuksesta. Koetta johti tohtori Sam Parnia Southamptonin yliopistosta, ja hänen mukaansa tutkimus on esimerkki siitä, että kuolemanjälkeistä elämää on olemassa. Tutkitut kertoivat kokeneensa iloa, toivoa, valoa ja lämpöä, eli samankaltaisia tuntemuksia kuin Tony Davis ja Cyanne Martin katsomassani sarjassa. Koetta suoritettaessa, ei yhdelläkään potilaalla ollut tuolla hetkellä mitattavaa aivokäyrää.


Tohtori Parnia myös kumoaa tutkimuksensa osalta tieteellisen teorian neurokemiallisesta hapenpuutteesta, sillä kuolemanrajakokemuksia kokeneilla potilailla oli ollut korkeat happipitoisuudet tapahtuman aikaan. Hallusinaatioihin Parnia ei usko, sillä potilaiden kokemukset olivat olleet liian todellisia ja yksityiskohtaisia ollakseen harhakuvitelmia, sillä potilaiden aivot eivät pystyneet toimimaan niin selkeiden prosessien vaatimalla tavalla tai luomaan muistijälkiä ilman mitattavaa aivokäyrää.


En ollut läsnä toisen isoäitini kuollessa, mutta äitini kertoi, että hänen katseensa oli ensin ollut levoton, kunnes se oli kiinnittynyt yhteen tiettyyn pisteeseen huoneessa. Tämän jälkeen isoäitini oli hymyillyt ja vetänyt viimeisen kerran henkeä. Jäytävän surun keskellä, tuo oli varmasti äidilleni lohduttava näky, ja minustakin sen kuuleminen tuntui todella hyvältä. Mitä tahansa isoäitini silmien edessä olikaan hänen kuolinhetkellään ollut, se oli tehnyt hänet onnelliseksi viimeisellä hetkellään elävien keskuudessa.


Kuolemanrajakokemuksiin uskominen on eri asia kuin usko kuoleman jälkeiseen elämään. Koska olen kokenut selittämättömiä asioita ja kuullut sekä oppinut paljon paranormaaleista ilmiöistä, minun on vaikea olla uskomatta, etteikö kuoleman jälkeen olisi jonkinlaista elämää. On olemassa raja elämän ja kuoleman välillä, ja ehkä ne henget jotka jäävät rajan lähettyville aiheuttavat paranormaaleja ilmiöitä elävien keskuudessa. Ne, jotka eivät jostain syystä pääse perille saakka. Ne, joilla on jotain kesken.


Kuolemanrajakokemukset sen sijaan ovat tapahtuneet ihmisille, jotka "palaavat" vielä elävien kirjoihin. Voiko todella olla kyse jonkin rajan lähestymisestä ja saavuttamisesta, vai tekeekö hiipuva aivotoiminta vielä karhunpalveluksen kantajalleen? Kuinka paljon rajakokemuksista on liioiteltuja, kuvitteellisia, entä kuinka suuri osa todella tapahtunut kun sekä ihmisen sydän- että aivokäyrä antavat ilmi ihmisen todella menehtyneen hetkeksi?


En tunne ketään kuolemanrajakokemusta omaavaa henkilöä henkilökohtaisesti, mutta kuuntelisin todella mielelläni heidän tarinansa. Minusta kyseessä on äärimmäisen kiehtova ilmiö, eikä sitä voi kukaan todistaa sen enempää olemattomaksi kuin olemassa olevaksi. Jokainen voi itse pohtia mihin suuntaan kallistuu.


On myös mielenkiintoista, kuinka samantapaisia kuolemanrajakokemukset ovat olleet kautta historian, oli kyse sitten 500 vuotta koetusta tai viime vuotisesta. Minulle tuo lohtua ajatus valosta, lämmöstä ja rakkaudesta, joka tajunnan ja elintoimintojen hyytymisen rajamailla odottaa. Sitä ei pysty ottamaan pois edes ne, jotka pyrkivät selittämään ilmiön täysin tieteellisesti, kliinisesti.


Jotain tuolloin tapahtuu, mutta vain aika näyttää itse kullekin mitä.